Vähemmän tasa-arvoa kiitos

Olen törmännyt viimeaikoina useasti tapauksiin jossa sukuopuolisen tasa-arvon nimissä on menty niin pahasti metsään, että se alkaa olemaan jo vaaraksi ympäristölle.

Tuntuu siltä, että joskus tämä tasa-arvo-ajattelu menee liian pitkälle ja johtaa luontaisen substanssin demonisointiin. Ja jos ei muuten niin tasa-arvoon vedoten vaaditaan ties mitä idioottimaisuuksia. Kovimmat telaketjufeministit tuntuvat vaativan oikeutta olla juuri niin kylmiä sikoja kuin ne kaikkein sovinistisimmat miehet. Mikään vähempi ei ilmeisesti olisi reilua...

YLE Puheella taannoin kuulemassani keskustelussa eräs nimeltä mainitsematon naisliikkeen sankari oli sitä mieltä, että vanhempainvapaata pitäisi pakottaen korvamerkitä isälle, koska vapaaehtoisenakin se ruokkii yhteiskunnallista epäkohtaa jossa äidit joutuvat kuitenkin olemaan kotona. Hienoa, että myös miesten on mahdollista olla jatkossa enemmän kotona tutustumassa uuteen lapseen mutta PÄIVÄÄ? Tuntuuko se niin ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että ehkä se esimerkiksi imettämiseen kykenevä naaras joskus vain on parempi vaihtoehto kotona, ihan sukupuoleenkin liittyvistä syistä?

Yksi ilmentymä on myös "sukupuolisensitiivinen kasvatus", jossa pyritään tietoisesti kasvattamaan lasta korostamatta tämän sukupuolta ja erityisesti siihen perinteisesti liittyviä rooleja, leikkejä, ulkoisia merkkejä tms. On helppo ymmärtää mihin tällä pyritään jos ajattelee äärimmäisiä ilmenemismuotoja: konservatiivisia sukupuolirooleja ja stereotyyppisen korostunutta sovinistista käytöstä. Hyvässä ajatuksessa huomio on kuitenkin keskitetty täysin väärään kohteeseen.

Maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat voimia jotka ilmenevät meissä kaikissa. Kumpikin polariteetti omaa tyypilliset ominaisuutensa, mutta kumpikaan ei ole itsessään hyvä tai huono, tai paha. Kumpaakin tarvitaan, mutta tasapainossa toisiinsa nähden. Sukupuolisuuden vältteleminen voi johtaa (varsinkin hiemankin väärinymmärrettynä) tielle jossa demonisoidaan jotain ihmiselle hyvin luonnollista kun huomion pitäisi olla intentiossa, eli siinä kuinka tätä luonnollista voimavaraa elämässä käytetään.

Mikseivät pojat saisi leikkiä dinosaurusleikkejä ja tytöt nukkeleikkejä jos lapsen sukupuolen tuoma psyykkinen rakenne tällä tavoin toimintaa ohjaa? Oleellista on luoda lapselle ympäristö jossa hän voi vapaasti toteuttaa itseään, ympäristö jossa on turvallista ja helppoa näyttää tunteensa ja ympäristö jossa niihin myös vastataan. Jos vanhemmat ovat yhteiskunnallisesti tiedostavia, tasapainoisia ja empaattisia, myös lapsista suurella todennäköisyydellä tulee sellaisia. Maskuliinisuus korostuu yhteiskunnassamme, miksi siitä myös herkästi tehdään itsessään tarinan vihulainen. Pidetään kuitenkin huomio intentiossa. Voimaa sen tasapainoiseen kanavoimiseen tarvitaan kummastakin polariteetista.

Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kaksinapaisesti eikä sukupuolisensitiivisen kasvatuksen periaate ainakaan vähennä taipumusta mustavalkoiseen asian jäsentämiseen, sillä siinä huomio viedään sosio-kulttuurisesta viitekehyksestä ihmisen luonnollisten ominaisuuksien arvokkuuden kyseenalaistamiseen. Ikävässä tapauksessa sensitiivisyys muuttuu neutraaliudeksi ja sitten saammekin näitä esimerkkejä joissa lapsen nimi on Ruu, hänen sukupuoltaan ei suostuta kertomaan kellekään (itselleenkään), eivätkä vanhemmatkaan kutsu itseään lapselle äidiksi ja isäksi vaan jollakin sukupuolineutraalilla nimellä. Ja sairaita ihmisiähän siitä seuraa.

Hieman vähemmän tätä tasa-arvoa minulle, kiitos. Voimme korostaa sukupuolieroja positiivisina asioina ja keskittyä siihen, että voimme valita arvomme, prioriteettimme ja kohtalomme. Tasa-arvon näkeminen jonkinlaisena mukautumisena miesten rooliin, on yhtä lailla rappeuttavaa kuin on ylipäätään elää yltiömaskuliinisessa maailmassa jossa ei ole tilaa inhimillisille arvoille.

Ehdottomuuden traditiosta

Kävimme vaimokkeen kanssa keskustelua Luterilaisesta kirkosta, taustalla homojen vihkimiseen liittyvä kysymys. Kuten mikä tahansa kulttuurillinen ilmiö, myös uskonnollinen traditio elää ja muuttuu, mutta mihin pisteeseen asti meillä on oikeus vaatia muutosta sen ulkopuolelta? Sama kysymys voidaan asettaa mihin tahansa kulttuurilliseen viitekehykseen.

Samaa sukupuolta olevien vihkimiseen liittyen voisi tietenkin ajatella ettei kyseessä ei ole kirkollinen asia ylipäätään. Meidän pitäisi siirtyä keskieurooppalaiseen malliin jossa naimisiin mennään maistraatissa ja hengellisestä rituaalista irroitetaan täysin kaikki hallinnolliset elementit. Se joka sitä kaipaa voi rituaalin järjestää erikseen sisäistä maailmaansa palvelemaan. Kirkkoa ei tässä keskustelussa edes tarvittaisi vaan kyse on lainsäädäntömme epäkohdista. Tietenkin uskonnollisen tradition moraalisesta ja eettisestä pohjasta voidaan olla montaa mieltä, mutta varsinkin sekularisoituneen ateistin tai kristityn (jolle traditio ei käytännön tasolla juurikaan merkitse kuin ehkä hyviä tapoja) pitäisi yrittää ainakin kunnioittaa ajatusta, että uskonnollinen traditio voi palvella ihmiselle jotain sellaista mitä sen ulkopuolelta ei voi ymmärtää, saatika arvostella. Luterilainen kirkko pitäisi kuitenkin irroittaa valtiosta uskonnolliseksi instituutioksi muiden joukkoon. Asiaa voi tarkastella myös hieman toisin, mihin palaan vielä.

Jos mietitään vain mahdollisia suhtautumistapoja traditioon, ja nimenomaan oman kulttuurimme sisällä, tulee ensimmäisenä mieleen kolme näkökulmaa jotka olen hihasta ravistamalla nimennyt ateistiseksi, traditionaaliseksi ja eklektiiviseksi.

Ateistinen näkökulma ei ole kosketuksessa traditioon sen metafyysisessä mielessä lainkaan ja suhtautuu siihen usein joko neutraalisti tai negatiivisesti. Negatiivisessa suhtautumisessa uskonto voidaan ajatella kärjistettynä rationaalisen ajattelun ja sen myötä kehityksen vihollisena. Uskontoon negatiivisesti suhtautuva ateistinen ajatusmaailma voi haluta sulauttaa tradition sisältämän aatemaailman hyväksymiinsä kulttuurillisiin normeihin. Siksi tämä esimerkkinä (ehkä huonona) esitetty homoliittojen vihkiminen voi olla tällaiselle henkilölle tärkeä asia, vaikkei traditio itsessään merkitsisi ihmiselle mitään. Asenne tosin johtuu varmaan suurimmalta osin kirkon nykyisestä asemasta valtion kyljessä.

Toinen ryhmä sisältää tradition sisällä elävät ihmiset. He ovat merkityksellistäneet tradition itselleen ainakin joltain osin auktoriteetinomaisesti ja nämä rakenteet mahdollistavat heille pyhän kokemuksen elämässään. Tottakai asenteita ja mielipiteitä löytyy laidasta laitaan myös tradition sisältä, mutta keskeistä on jonkinlainen olettamus, että traditiosta itselle johdetut säännöt ja vaatimukset ovat välttämättömiä ja niiden rikkominen rikkoo yhteyttä pyhän kokemiseen.

Eklektiivinen näkökulma, johon itsekin kuulun, näkee hengelliseen traditioon kuuluvat rakennelmat ja menetelmät suurelta osin vain "kognitiivisina kainalosauvoina" joiden avulla voidaan tavoitella jotain mikä on tavoittelemisenarvoiseksi yksilön omista lähtökohdista havaittu. Voin arvostaa traditiota sen pyrkimyksistä kosketukseen jonkin maallisen majamme arkisia ulottuvuuksia jalostuneemman aspektin kanssa, vaikka pitäisinkin esimerkiksi sen ympärille rakennettuja moraalikäsityksiä naurettavina. Nimillä ja palvonnan välineillä ei ole merkistystä vaan sillä mitä ne edustavat.

Näkökulmia on niin paljon kuin ihmisiäkin, mutta ehkä nämä tarjoavat hieman ulottuvuutta asian käsittelemiseen.

Ikävä kyllä tätäkään asiaa ei voi jakaa näin mustavalkoisesti, varsinkaan koko kulttuuri-identiteettiimme merkittävällä tavalla vaikuttavan luterilaisuuden kanssa. Hengellinen liike, tai mikä tahansa kulttuurillinen liike, ei ole jokin tyhjiössä oleva voima joka elää vain itsessään. Se säteilee ja on kanssakäymisessä ympäristönsä kanssa. Vaikka traditiota on voitava ymmärtää, on edellämainituista syistä helppoa ymmärtää miksi se voidaan nähdä myös uhkana, varsinkin silloin kun se on moraalikäsityksiltään voimakkaasti ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. On kuitenkin haastavaa yrittää löytää jonkinlaista ankkuroivaa pistettä, jonka kautta ulkopuolelta tehdylle arvostelulle voisi varauksetonta oikeutusta antaa. Pohjimmiltaan kaikki palaa inhimillisen kokemisen perusvoimiin, rakkauteen ja empatiaan. Moraali vaikuttaa usein kovin keinotekoiselta. Tasa-arvo on kunnioitettava itseisarvo yhteiskunnassa, mutta voimmeko vaatia itsellemme vieraan uskonnollisen tradition mukautuvan vallalla oleviin normeihin vain koska olemme eri mieltä, niin ääritapauksissa kuin luonteeltaan neutraalimmassakin asiassa? Vaikuttaako asiaan tradition asema ja koko yhteiskunnassa? Missä menee raja jolloin hengellinen traditio ylittää kriittisen rajan ja muuttuu vain politiikaksi joka on suuren vaikutusvaltansa vuoksi vapaata riistaa kaikille?

Tämä ei missään nimessä ole puolustuspuheenvuoro konservatiiviselle islamistisiivelle, vaan pyrkimys hieman kyseenalaistaa sitä itsetärkeyden muuria jonka kautta mielellämme asioita lokeroimme paremmiksi ja huonommiksi. Mitä lähempänä valtavirtaa liikumme, sitä vaikeampi kysymys on (islam vs. luterilaisuus). Olettamus omasta tietämättömyydestä on viisautta tässäkin asiassa. Se oma hengellinen traditio, tai länsimainen kulttuuri tuskin on edelleenkään se kehityksen korkein aste ja asia olisi hyvä muistaa kaikilla elämän osa-alueilla ja erityisesti kulttuurikeskustelussa.

Maahanmuuttajat tulevat usein maista, jotka ovat kulttuurillisesti huomattavasti enemmän uskonto- ja perheorientoituneita kuin sekularisoitunut länsi. Parempi elämä tarkoittaa heille parempaa perusturvaa omien elämälleen keskeisten arvojensa pohjaksi. Se ei tarkoita länsimaisen konsumerismin ja maallistuneen yhteiskunnan omaksumista ja pyhittämistä. Onnistuneen integraation tarkoitus ei ole saada arvomaailmaamme ensimmäisenkään maahanmuuttajan sydämmeen. Molemminpuoleinen kunnioitus ja ymmärrys luo sen sijaan pohjaa mahdollisuudelle jossa monikulttuurisuus kasvaa siksi rikkaudeksi joksi sitä kuullaan usein kutsuvan. Näin ihan syntyperäisten suomalaistenkin kesken.

Hyvä esimerkki aiheeseen liittyen ruotsalaisesta lähiöstä.

Aatteesta ja aatteettomuudesta

On vielä palattava hieman edelliseen kirjoitukseeni. Aatteetonta toimintaa on vaikea kuvitella olevan olemassakaan. Pohjalla lepää aina jokin ideologia joka määrittää oikean ja väärän, asioiden väliset tärkeyssuhteet ja millaisten asioiden puolesta ollaan valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia. Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kovin kaksinapaisesti ja ideologia on se joka tekee mustan mustaksi ja valkoisen valkoiseksi.

Aatteita on monenlaisia, mutta millainen aate koskettaa ihmistä? Mikä on se substanssi joka koskettaa ihmisenä olemisen syvimpia osia? Markkinatalous on mahdollistanut meille ennennäkemättömän hyvinvoinnin, mutta voiko talouskasvun ja mahdollisen "pragmaattisesti" sen jatkuvuuteen tähtäävän toiminnan ytimestä löytyä sitä substanssia jota haemme?

Kysyin Pekka Haavistolta keskustelutilaisuudessaan hänen mielipidettään aatepohjan tärkeydestä poliittisen päätöksenteon keskiössä. Hän kertoi rauhansovittelutehtävissä Etelä-Afrikassa tapaamansa islamistikapinallisen kertoneen etteivät he vihaa länsimaalaisia koska me olemme kristittyjä. He vihaavat meitä koska me olemme huonoja kristittyjä. Tämä on mielestäni hyvä tiivistys vaikka se vähintäänkin kyseenalaista traditiota kannattavan henkilön sanomaa onkin. Uuden sillisalaattihallituksen kasaansaaminen on varmasti ollut vaikea rasti, mutta ideologia olisi se ankkuri joka maadoittaa meidät toiminnan keskipisteeseen, siihen mitä haluamme ihmisinä sisimmältämme olla, inhimillisinä olentoina.

Inhimilliset arvot ja empatia, eriarvoisuuden väheneminen ja ekologisen kuormituksen väheneminen eivät toteudu jos emme uskalla avoimesti tunnustaa väriä. Ne eivät toteudu siksi, että ne vaativat uhrauksia. Ne eivät toteudu ilman ihmisiä jotka ovat valmiita luopumaan omastaan toisen hyväksi, valmiita tyytymään vähempään, valmiita muuttumaan, valmiita avaamaan silmänsä maailman ihmeellisyydelle. Vain inhimilliseltä pohjalta ponnistava ideologia voi luoda voimavarat tällaiselle muutokselle.

Jumala on kuollut.

Uudesta Vihreästä Langasta löytyvässä Niemeläisen kolumnissa kauhistellaan Jyrki Kataisen Pääministerin haastattelutunnin ilmoitusta, että hänen hallituksellaan ei ole yhteistä aatteellista pohjaa - Hallitus suhtautuu asioihin "pragmaattisesti" eli käytännöllisesti.

Kertooko tällainen ideologisesti kuollut keskushallinto jotain kulttuurimme tilasta? Kulttuurin ytimessä lähes kaikkina aikoina on keskeisenä elementtinä ollut uskonto,  mutta mitä länsimaisen konsumerismin ympärille rakentuneen "pragmaattisuuden" ytimestä voidaan löytää? Millaista arvoa aatteeton politiikka voi antaa moraalisille ominaisuuksille tai ainutkertaiselle yksilölle?

Aatteessa ihminen kohtaa toisen ja tuntee tulevansa osaksi yhteisöä. Tämä yhdistävä voima on nähtävissä niin hyvässä kuin pahassakin, mutta me jokainen sen jossain muodossa tarvitsemme. Tarvitsemme jotain joka merkityksellistää elämämme ja pelastaa meidät kosmiselta yksinäisyydeltä. Uskonto/Aate voi merkityksellistää yksilön elämän äärettömässä potentiaalissaan, mutta mistä ammennamme luomisvoimaamme kun jumalkuviamme ovat rationalismi, tehokkuus ja mammona?

Onneksi länsimainenkaan kulttuuri ei ole se kehityksen korkein aste. Se elää ja muovautuu kulttuurien puristuksessa. Jumalkuvamme vaihtuvat taas ja ehkä jonain päivänä tässä yhtiön kaltaisessa persoonattomassa koneistossa aletaan taas havaitsemaan yhteisön piirteitä. Siihen asti voimme inhimillisten arvojen kadotessa nyökytellä Nietzschen huomiolle: Jumala on kuollut. Me tapoimme hänet.

Tieteen metafysiikkaa

Millainen sija hengellisyydellä voi olla psykologian ideologisesti toki laajaltikin eriytyneiden suuntausten tutkimuksessa ja soveltamisessa? Mielenkiintoinen kysymys, joka on tullut vastaan opintojen aloittamisen yhteydessä. Vähemmän leimaavasti ilmaistuna: kuinka subjektiivinen kokemus sopii yhteen pääosin mitattaville prosesseille kumartavan modernin tieteen kanssa. Kysymys voidaan asettaa myös toisin päin.

Kysymys ei ole noussut pintaan IT-alalla työskennellessä, mutta sellaiset asiat kuin aidon minuuden tavoittelu, mielen sisäisen substanssin etsiminen, lepäävät alueella jonka kategorisointiin käytetty nimi on vain henkilökohtaisesta mieltymyksestä kiinni. Niitä voidaan käsitellä yhtä niin psykologisten teorioiden kuin vaikkapa esoteeristen initiaatiorakenteiden puitteissa.

Eriyttämisen tarpeen taustalla on kyse oikeastaan laajemmasta kulttuurillisesta mentaliteetista jonka mukaan hengellisen substanssin sisällyttäminen elämään pakottaa yksilön läpikäymään jonkinlaisen älyllisen uhrauksen. Uhrauksen jossa pyhän (käyttääkseni Mircea Eliaden termiä pyhän ja profaanin konsepteista) kokemuksen oikeutus lunastetaan rationalismin hylkäämisellä.

Kahtiajaon taustalla voi olla paitsi modernin luonnontieteen itselleen asettamien periaatteiden mukainen ydintehtävä maailmankaikkeuden mekanistisen luonteen selvittämisestä olettaen, että kaikki ilmiöt ovat selitettävissä matemaattisesti, myös tarkoitukseen ja arvoon liittyvien pohdintojen karsastaminen. Maailmankatsomusten pohtiminen on sysätty uskonnolle ja filosofialle, joissa myös sisäiselle kokemukselle on luvallista antaa arvoa.

Psykologia menee tieteenalana jonnekin välimaastoon sisältäen niin subjektiivista kokemusta arvostavia kuin mitattavissa olevaan tilastoitavaan aineistoonkin pohjautuvia osa-alueita. Sisäisen aidon itsen löytämisen keskeiseksi prosessiksi nostaneista psykologian uranuurtajista ehkä mielenkiintoisimpia on C. G. Jung, joka kutsui tätä läpi elämän jatkuvaa prosessia individuaatioksi. Selkeämmin modernin tieteen hyväksymissä puitteissa harjoitettua itsehavainnointia (introspektio) on moitittu erityisesti sen subjektiivisuuden vuoksi, mutta varsinkin ei-tunnustuksellisten metafyysisten traditioiden järjestelmissä on näillä prosesseilla keskeinen asema.

Pohjimmiltaan kyse on usein vain siitä millaisella nimellä jotain sisäistä prosessia on mielekästä kutsua. Subjektiivinen kokemus on kokijalleen äärimmäisen totta, matemaattisen todistuksen puuttumisesta huolimatta. Se kuinka haluamme erilaisia ilmiöitä kategorisoida, millaiset maailmankatsomukset ja metodit maailman kokemiseen ja siinä mielekkäästi elämiseen itsellemme merkityksellistämme ja mitkä suorastaan demonisoimme, on sosio-kulttuurisen liikehdinnän tulosta. Se ei rajoitu vain periaatteelliseen vastakkainasetteluun rationalismin ja metafysiikan välillä, vaan sisältää voimakkaita moraalisesti latautuneita stigmoja jotka ohjaavat tapaamme jäsentää ja kokea maailmaa myös näiden napojen välillä.

Jos on valmis kyseenalaistamaan tällaisen lokeroinnin absoluuttisuuden ja tarpeellisuuden ylipäätään, ei pyhän kokemuksen ja tieteellisen rationalismin välillä tarvitse käydä arvotaistelua. Varsinkin mustavalkoinen joko-tai -tyyppinen keskustelu johtuu useimmiten hedelmättömästä tavasta yrittää ymmärtää yksilön elämään sisältyvien metafyysisten aspektien luonnetta rationaalisen järkiperäistämisen kautta.

Kysymyksen syntymisen taustalla ei olekaan näiden alueiden yhteensopivuus henkilökohtaisella tasolla, vaan juuri edellämainitun "älyllisen uhrauksen" vaatimus. Henkilökohtaisella tasolla tällainen voi olla joko toisarvoista tai hyvin keskeistä, ihmisen persoonallisuudesta riippuen. Sosiaalisessa kanssakäymisessä sillä on kuitenkin yksilöstä riippumattomia vaikutuksia.

Tehokkaan terapiasuhteen taustalla on inhimillinen tasavertainen suhde, yhteistyösopimus asiakkaan ja terapeutin välillä (terapeuttinen allianssi). Kuitenkin tietynlaisen auktoriteetin olemassaolon on havaittu kuuluvan toimivaan terapiasuhteeseen. Asiakkaan on nähtävä terapeutti ammattimaisena alansa asiantuntijana jolle psyykensä ovia on turvallista avata. Tämä voi olla yksi syy miksi epäortodoksisten tapojen ja uskomusten julkituominen ja sitä kautta mahdollisten maineriskien luominen yhteisössä voidaan kokea vaaralliseksi, vaikka sen pitäisikin työstään erillään.

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole olemassakaan, mutta kyky demystifioida sosio-kulttuurillisia ja moraalisia rakenteita, sekä aito arvostus subjektiivisen kokemuksen todellisuuteen ja vaikutuksiin, voivat olla terapeuttisessa työssä arvokkaita ominaisuuksia, niiden tarjotessa neutraalia kasvupohjaa jolta itsehavainnointia ja mielekästä tapaa elää lähdetään rakentamaan. Metodeja heräämiseen tarjoaa niin kognitiivinen psykologia kuin metafysiikkakin ja ilman etukäteen päätettyä kategorisointia voi metodien ryhmitteleminen olla vaikeampaa kuin äidinmaidosta opittu värimaailma antaisi olettaa.

Kapitalismin alttarilla

Uusimman Vihreän Langan jutussa "Humanistit rahan asialla" Arvopaperi-lehden toimittajana työskentelevä Tommi Melender antaa aika kylmäävän kuvauksen aikamme hengestä puhuttaessa sukupolvemme älykkäimpien ja kyvykkäimpien yksilöiden halusta tehdä vain rahaa.

"Ajatus siitä, että näillä keinottelijoilla on tehokkaammat tietokoneet kuin Nasalla ja että he käyttävät koko älyllisen kapasiteettinsa siihen, että he etsivät markkinoilta hinnoitteluvirheitä, on hirveä".

Sukupolvemme älykkäimpien ihmisten määritelmästä voidaan tietenkin olla montaa mieltä mutta ajatus siitä, että kapitalistisen maailman rikkain (lue: vaikutusvaltaisin) eliitti muodostuu siten, että supertehokkaat tietokoneet haistelevat markkinoilta virheitä ja tekevät automatisoitua kauppaa, pistää miettimään mitä järkeä tässä on? Mihin todellisuuteen tällainen toiminta perustuu? Ainakin olemme valmiita uhraamaan koko olemuksemme tällä alttarilla.

Maahanmuuttopolitiikan problematiikkaa

Maahanmuuttokysymyksistä ei näytä tulleen näiden vaalien aikaan keskeistä aihetta, mutta henkilökohtaisesti asia on askarruttanut hieman enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Helsingin Sanomien vaalikone väitti minua Perussuomalaiseksi. Loukkaannuin.

Onko maahanmuuttopolitiikka liian löyhää (kuten olen lähtökohtaisesti taipuvainen ajattelemaan) ja pitäisikö maahanmuuttoa ylipäätään rajoittaa nykyisestä?

Maahanmuuttoon suhtautuminen on pohjimmiltaan ideologinen asia. Moraalimittarin raja-arvoina toimivat toisessa päässä kaikkien ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ja solidaarisuus, toisessa taloudellisen hyödyn tavoittelu. Yleisesti hoettu teesi kuuluu ”Tervetuloa vain tekemään töitä”, mutta missä loppuu humaanius ja ”herrarotu” – ajattelu alkaa?

Vuosi sitten julkaistun (perustuu vuoden 2008 tilastoihin) tilaston mukaan Suomalaisia paremmin työllistyvät suhteellisesti kansalaisuuden mukaan mm. Kenialaiset, Nigerialaiset, Ghanalaiset ja Romanialaiset. Sudanin, Somalian, Irakin, Afganistanin ja Myanmarin kansalaisten työttömyysaste sen sijaan oli yli viisikymmentä prosenttia. Jälkimmäisen ryhmän kansalaiset ovat kiintiöpakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien tilastojen kärkipäässä. Kiintiötilastot täällä. Turvapaikanhakijoiden TOP 2010: Irak 575, Somalia 571, Bulgaria 485, Venäjä 436 ja Afganistan 265.

Mittasuhteita hahmottaakseni muistutan myös, että vaikka olen tietoisesti listannut tähän kansalaisuuksia jotka syystä tai toisesta (ihon väriin ja uskontoon liittyvät ennakkoluulot?) herättävät eniten keskustelua, on suomessa niiden 11 500 somalin lisäksi mm. 50 000 venäläistä, 26 000 virolaista, 30 000 ruotsalaista jne.

Vaihtelua siis kuitenkin on ja pitäisikö maahanmuuttopolitiikan sitten suuntautua entistä tarkempaan valikointiin, ns. rusinoiden poimimiseen pullasta? Vapaata liikkuvuutta EU:n sisällä emme voi rajoittaa kuin eroamalla EU:sta, mutta muuhun maahanmuuttoon liittyviin asioihin pystymme vaikuttamaan halutessamme paljonkin.

Helppoa olisi lähteä vain kärjistäen tälle ”tervetuloa tekemään töitä” -linjalle ja ottaa maahan vain pakolaisia, jotka olisivat itse asiassa jo valmiiksi lähes suomalaisia ja kulttuuriimme täysin mukautuneita. Räsäsen mielestä saisivat olla kristittyjäkin. Turvaisimme talouskasvumme kaikkein tehokkaimmin ja hieman kun lisäisimme vielä geeneihin perustuvia vaatimuksia niin itse Hitlerkin olisi tyytyväinen. Ei kuitenkaan aivan sellaisenaan oman moraalini raameihin mahdu.

Ensisijainen ongelma eivät ole tietyistä maista/kulttuureista tulevat ihmiset, vaan haluttomuutemme satsata tarpeeksi heidän integroimiseensa yhteiskuntaamme. Vihreillä on erinomaisia ehdotuksia kotouttamisen kehittämiseksi, kuten maahanmuuttajien velvoittaminen kotouttamisohjelmiin (kielikurssit jne.) sosiaalietuuksien saamisen ehtona. Kotouttamisen onnistumisen seurantaan on oltava mittarit ja kunnissa virkoja tukemista ja seurantaa tekemään. 

Maahanmuuttajat tippuvat yleisimmin alimpiin sosiaaliluokkiin ja siksi myös rakenteelliset tekijät kuten rakentaminen näyttelevät tärkeää osaa onnistuneessa kotouttamisessa. Jos halvat vuokra-asunnot ja kovan rahan asunnot tehdään aina vastakkaisille puolille kylää, niin mihinkähän ne maahanmuuttajat ja alimmat sosiaaliluokat keskittyvät? . Suomen kansainvälisin lähiö on Varissuo Turussa, jossa asukkaista noin 33 % on vieraskielisiä. Ruotsissa on kyliä joissa jopa 90% väestöstä on ulkomaalaistaustaisia.

Kun kotouttamispuoleen satsaaminen otetaan tosissaan, olemme taas alkuperäisen kysymyksen äärellä: onko hyväksyttävää poimia vain rusinat pullasta? Tilastojen ja kotouttamisen onnistumiseen kehitettyjen mittareiden avulla on helppo rajata mistä maista tulevat kansalaiset työllistyvät parhaiten ja huonoiten. Valikoiminen johtaa herkästi taas karsastamaamme ”herrarotu” – ajatteluun, mutta ehkä tähänkin olisi mahdollista löytää jokin kaunis keskitie, joka palvelisi parhaiten taloustilannettamme ja työvoimatarpeitamme, muttei täysin jalojen humaanien aatteidemme kustannuksella?

Jos maahanmuuton aiheuttamat kustannukset ja tulot (sosiaalimenot vs. verotulot) toimisivat jonkinlaisena mittarina, voisimme esimerkiksi säännöstellä maahanmuuton valikointiperusteita sen mukaan kuinka tehokkaasti kotouttamisessa onnistumme. Jos viivan alla näkyy plussaa (tai mitä tahansa olemme määrittäneet raja-arvoksi) voidaan maahanmuuttopolitiikkaa löysätä. Jos taas kustannukset ylittävät kipurajan, käymme läpi kotouttamisprosessin ja puutumme ongelmakohtiin ja tiukennamme valintaa väliaikaisesti maihin, joista tulevat ihmiset tilastollisesti kotoutuvat sen hetkiselle osaamisellamme parhaiten. Samalla perusteella voisimme puuttua myös esimerkiksi perheenyhdistämishakemuksiin, joiden määrä yksin Somaliasta on kasvanut räjähdysmäisesti. 

Humaaneja tai emme, niin yhteiskuntamme ikävä kyllä pyörii vielä jatkuvaan talouskasvuun perustuvan järjestelmän päällä ja sille tuntuu olevan ominaista toimia hieman kuten rumpali Wolfin ensimmäisillä levytyksillä. Soitetaan hieman nopeammin kuin taidot riittävät. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset eivät voi olla vain talouspolitiikkamme nappuloita, mutta taloutemme ja yhteiskuntamme täytyy olla terve, että kykenemme humanitääristä työtä tekemään myös huomenna.

Kotouttamisen kehittämisen tulee olla aina huolenaihe numero yksi, mutta oikeuttaako tarkoitus joskus keinot?

Uskonnollisuudesta ja mystiikasta

Jatkuvasta maallistumisesta huolissaan oleva Luterilainen kirkko on miettinyt kuinka uskontoa voitaisiin saada konkreettisemmin ihmisten elämään kiinni. Ratkaisua on lähdetty etsimään kristillisen mystiikan perinteistä.

Uskonnollisesta valtavirrastamme on tullut hengellisesti hampaaton instituutio, joka tarjoaa ne ”perinteiset” toiminnot kuten häät, hautajaiset ja pari muuta kirkkokäyntiä vuodessa. Hengellistä elämäänsä suuremmin jäsentämättä elävä ihminen voi näiden pohjalta elää elämänsä onnellisena ja turvassa pahalta. Sukupolvien takaa kumpuava kirkon masinoima illuusio taisteluareenasta hyvän ja pahan voimien välillä vaikuttaa meissä kaikissa ja vaikkemme tietoisesti koe olevamme kristilliseen dogmatiikkaan sidoksissa, on siihen liittyvä voimakas moraalinen vastakkainasettelu vaikeasti pois järkeiltävissä. Olemmehan kuitenkin lapsesta pitäen siihen kasvaneet (suurin osa meistä ainakin). Siitä kirkon edelleenkin yllättävän suuri jäsenmäärä osaltaan varmaan johtuu. Otetaan ikään kuin varman päälle.

Tällaisen uskonnollisuuden tuoma hyöty on tietenkin jokaisen henkilökohtaisesti kokema asia, mutta sielullisiin kehitysmahdollisuuksiinsa kunnianhimoisemmin suhtautuva voi nähdä tässä rappeutumisen. Oma lähipiirini koostuu osittain myös voimakkaasti kristilliseen arvomaailmaan nojaavista henkilöistä ja vaikka omien mielipiteideni taustalta kumpuaa varmasti pääosin negatiivinen suhtautuminen yleisimpiin maassamme ilmeneviin kristillisiin suuntauksiin ( ehkei aina ansaittu tai järkiperäisesti perusteltu ), huomaan tämän saman hengellisen rapautumisen vastenmielisenä kokemisen myös kristillisissä piireissä.

Tieteellisen ajattelun ja erityisesti lääketieteen kehittymisen seurauksena uskonnolliselle maailmankuvalle jää yhä vähemmän tilaa ihmisen elämässä. Samoin yhteisöjen hajoaminen pieniin perheyksiköihin on muuttanut tapaamme jäsentää elämää. Esimerkiksi Suomalaisten suhtautumista kuolemaan viimeisen muutaman sadan vuoden aikana tutkittaessa (esim. Juha Pentikäinen: Suomalaisen lähtö) voidaan nähdä kuinka myös sosiaalisten rakenteiden muuttuminen on keskeisesti vaikuttanut hengellisen perinteen rooliin yhteiskunnassamme. Kuolevan sukupolven eläminen kiinteänä osana yhteisöä johti luonnollisesti kuoleman ja sen jälkeisen tilan käsittelemiseen kulttuurillisena osana tapoja ja ihmisten arvomaailmaa. Arvostettuna yhteisön jäsenenä elänyt vanhushan saattoi aiheuttaa kuolemallaan joskus voimakkaitakin muutoksia sosiaalisissa rakenteissa. Vainajan tahto saattoi myös elää ja vaikuttaa voimakkaasti yhteisön toiminnassa myös kuoleman jälkeen ja sen kunnioittamisella koettiin olevan suuria vaikutuksia vainajan kuolemanjälkeiseen tilaan ja suhtautumiseen eläviin.

Nykyään kuolema on ulkoistettu yhteiskunnastamme vanhainkoteihin ja sairaaloihin, eikä lääketieteen ja taloudellisen hyvinvoinnin aikakaudella kuolemaa juuri muualla tarvitse nähdä. Kun ikääntyvällä polvella ei välttämättä koeta olevan myöskään arvokasta osaa yhteisössämme, ei kuolemaan ja ruumiillisen elämämme taakse liittyvien kysymysten miettiminen tule juurikaan vastaan jokapäiväisessä elämässä.

Kuolema on tietenkin vain yksi uskonnolliselle tematiikalle keskeinen osa elämää, mutta kun uskonto ei ole osa jokapäiväistä elämäämme, taantuu se tyhjiksi satunnaisiksi toistoiksi ja lopulta kuihtuu pois turhana painolastina. Mutta mitä uskonnollisuus oikeastaan edes on?

Uskonnollisuus (sellaisena kuin minä sen koen mielekkäänä) on hengellinen teko, joka muodostuu yksilön henkilökohtaisesta suhteesta jumalaan (laita jumalan tilalle valitsemasi nimi). Hengellinen teko tästä lähtökohdasta ei ole ajallemme tyypillistä laumakäyttäytymistä vaan itsekuria ja – kriittisyyttä vaativaa elämän mittaista työtä, joka rakentuu itsetutkiskelun ja kokemuksellisuuden ympärille. Oman totuuden löytämiselle, jonka moraaliset ja eettiset arvot eivät ole sidoksissa tapakulttuuriimme tai 2000 vuotta vanhojen kirjojen tulkintoihin 

Esimerkiksi Hindulaisen Tantrismin harjoittaminen pohjautuu, ei niinkään uskon oppiin, vaan toimintaan ja harjoituksiin. Niin fyysisiin kuin mentaalisiin. Kristillisen mystiikan tutustuttaminen massoille tarjoaa ainakin potentiaalisen mahdollisuuden siihen, että tapaluterilaisuuden rinnalle tulee uusi aktiivisempi liike, jonka kantavana voimana on kääntyminen sisäänpäin ja sisäisen kokemuksen saaminen. Positiivisesta asiasta siis lienee kyse ja ainakin hyvin mielenkiintoisesta kannanotosta kirkon suunnalta.

Lopuksi Gandhia mukaillen: Ei minulla ole mitään jumalaanne vastaan. Se on kristityt joista en pidä.

Miehisiä mietteitä synnytyksestä ja luonnollisesta lapsuudesta

Muutama päivä takaperin YLE näytti dokumentin liittyen Tammisaaren luonnonmukaisiin synnytystapoihin erikoistuneen synnytysosaston lopettamisesta viime kesänä. Tapahtuma oli taas yksi surullinen esimerkki siitä kuinka taloudellisten intressien rinnalla ei inhimillisillä arvoilla ole sijaa.

Synnyttäminen on evoluution hienovaraisen valinnan seurauksena kehittynyt tapahtuma, jonka jokainen osa valmistautumisesta itse synnytykseen, lapsen vastaanottamiseen ja yhteisen elämän aloittamiseen vaikuttaa suuresti lapsen JA äidin kehittymiseen niin emotionaalisesti kuin fysiologisestikin.

Tammisaaressa tehty pitkä työ luonnonmukaisen synnytyksen ja imetyksen tukijana tehtiin tyhjäksi vetoamalla pelkoihin. Vetoaminen HUSin tarjoamiin tehohoitomahdollisuuksiin ääritapauksissa, tilastomatematiikka ja kuoleman pelko, maalataan suurilla kirjaimilla seinälle. Samalla sanotaan hyvästit viherpiipertäjien typerälle ajatukselle, että tässä suvunjatkamiseen liittyvässä operaatiossa voisi olla kysymys jostain kauniista tapahtumasta, johon sisältyy muutakin kuin käyrä monitorilla. 

Synnytysten laitosmainen hoitaminen suurissa yksiköissä varmasti vähentää lapsikuolemia niissä harvoissa poikkeustapahtumissa, mutta kuinka paljon se tekee hallaa lapsen elämälle jo ensimmäisten hetkien aikana. Henkilökunnan määrä ei kasva synnyttäjien mukana, henkilökohtaisen suhteen muodostuminen avustajan ja synnyttäjän välillä tulee entistäkin vaikeammaksi ja seurannan vähyys pakottaa medikalisoimaan synnytyksen kulkua mahdollisimman pitkälle jo varmuuden vuoksi.

Lääkeaineet estävät kehon normaalia hormoonitoimintaa toimimasta evoluution tarkoin valitsemalla tavalla ja kiire pois salista ei jätä mahdollisuutta tutustua lapseen rauhassa ja keskittyä ensi-imetykseen, joka on jatkon maidontuotannon kannalta hyvin oleellista. Sitten ihmetellään miksi länsimaisilla naisilla on ongelmia imetyksen kanssa. 

Kuvaan tulevat korvikkeet, jotka ovat nimensä mukaisesti vain korviketta tilanteessa, jossa äidinmaitoa ei ole syystä tai toisesta saatavilla. Kuitenkin korvike mielletään vanhemman elämää helpottavaksi ruoka-aineeksi, joka myös ensisijaisena vaihtoehtona äidinmaidon sijaan on ihan hyväksyttävä vaihtoehto lapsen ruuaksi. Ja vaikka imetys sujuisikin hyvin, aletaan neuvolassa paheksua imettämistä viimeistään vuoden kohdalla.

WHO:n kansainvälinen suositus imetykselle on 2 vuotta. Kulttuurissamme tätä pidetään kuitenkin outona ja imetystä tunnutaan ajavan alas ammatti-ihmisten toimesta neuvoloissa niin aktiivisesti ilman mitään todellista lapsen kehitystä tukevaa syytä, että pakko ihmetellä mistä tämä johtuu. Kun lisäksi seksuaalisesti vääristynyt kulttuurimme kokee imettämisen julkisesti jotenkin paheksuttavana, on imetyksen jatkaminen sen hyödyt tiedostavallekin usein vaikeaa. Mitään terveydellistä perustetta tälle kehitykselle ei ole. Kyse on kulttuurillisesta tekijästä joka on vastoin kaikkea mikä edesauttaisi lapsen terveyttä, sekä lapsen ja vanhemman vuorovaikutussuhteen optimaalista muodostumista. Taustalla on halu saada naiset nopeasti takaisin töihin BKT:tä kasvattamaan, elintarviketeollisuuden tukeminen, lääketeollisuuden lobbaus?

Spinaalipuudutuksessa ja korvikkeiden kanssa ei synny automaattisesti huonoja ihmisiä, tietenkään, mutta medikalisoituneempaan ja epäluonnollisempaan suuntaan tapahtuva kehitys synnyttämiseen liittyen on yksi surullinen kappale tarinaa jonka sääntöjä ja lainalaisuuksia seuraten elämme ja toimimme, usein täysin päinvastaisin seurauksin kuin kuvittelemme.

Mikä on se syy miksi kulttuurissamme on onnistuttu kääntämään maailman luonnollisin tapahtuma joksikin niin vieraaksi, vaaralliseksi ja luonnosta irralliseksi? Pelkäämme kipua ja elämän epävarmuutta niin kovasti, että kulutamme itsemme loppuun sitä läpi elämämme vältellessämme. Toisaalta voisimme vain avata silmämme ja korvamme ja katsoa hieman ahdasmielistä tapakulttuuriamme syvemmältä ja päättää itse kuinka näemme ja koemme.

Tietoa on kyllä saatavilla ja päätös mielekkäästä tavasta toimia kannattaa jättää itselle, ei neuvolan tädille.

www.imetys.fi

www.kiintymysvanhemmuus.fi

Tiina Kaitaniemi: Luonnollinen Lapsuus

Kirjoittaja on elämänmenoamme ihmettelevä tuore isä.

Materian ja hengen markkinoilla

Teknologia ja sen mukana kasvanut materialistinen hyvinvointi, sekä sitä taitavasti ja päämäärätietoisesti ajava markkinakoneisto, yhdistettynä joidenkin monoteististen uskomusjärjestelmien asemaan äidinmaidosta saatuna ”maailmankarttana” on luonut yhtälön, joka on ajanut ihmisen sairaaksi ja ympäristöstään erilliseksi yksiköksi.

Monoteistiselle maailmankuvalle keskeistä on ajatus siitä, että jumala on maailmasta erillinen entiteetti. Materialistisesta maailmasta erillisenä se johtaa ajatukseen, että luonto kaikkine rikkauksineen on jotain jolla ei ole sielua tai henkeä, josta syntyy omistaja-omistus -suhde luonnon ja myös erilliseksi uskotun ihmisen välille. Monoteististen järjestelmien ja ekologisten ongelmien välille ei tietenkään voi vetää suoraan yhtäläisyysmerkkiä, mutta lähtökohdat tarjoavat ajatusmallin, joka jalostamattomana johtaa helposti tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. Taloudellisen hyvinvoinnin myötä luonnon kiertokulku vuodenaikojen osalta vaikuttaa yhä vähemmän elämäämme, koska se Israelilainen appelsiini saadaan jokatapauksessa aterialle päivittäin. Tämä osaltaan eristää ihmistä ympäristöstään.

Mikä tahansa ihmisen hyvinvointia mittaava tutkimus kertoo että perustarpeiden täytyttyä raha ei tuo sisältöä elämään, vaan sitä luovat mm. sosiaaliset suhteet ja kestävää kehitystä tukevat harrastukset, kuten kiireetön nauttiminen elämästä ja ympäristöstä. Kuitenkin näiden asioiden myöntäminen ja emotionaalisten arvojen tunnustaminen ja tavoittelu tuntuvat asialta johon ei uskalleta täydellä sydämellä lähteä. Syitä on varmaan useita. Perusturvan tavoittelu ylipäätään, jonka kanssa tämän päivän pieni ydinperhe on usein aika yksin ja joka on yhteiskunnassamme saanut käsitteenä täysin ylimitoitetut mittasuhteet, on tehokkaasti omaksuttu talutusnuora. Taustalla voi olla myös kulutuskulttuurimme ja kristillisen maailmankuvamme luoma pohja, joka on leikannut ihmisen irti henkisestä perimästään, jolloin meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hukuttautua valheellisen hyvinvoinnin maailmaan, jota myydään meille halvan viihteen, kertakäyttömaterian ja turhamaisuuden markkinoilla.

Ekologisilla kriiseillä ja tilastofaktoilla pelottelemisella ei ole vaikutusta niin kauan kuin ihmisellä ei ole tasavertaiseen kunnioitukseen pohjautuvaa suhdetta ympäröivään maailmaan ja sen ilmiöihin. Kotiseutunsa ominaisuuksien, rakenteiden ja luonnonrytmien arvostaminen on paitsi yksilön kannalta eheyttävää paikkansa löytämiseksi tässä kiireisessä maailmassa, myös kulttuurillisesti rikastuttavaa liikettä. Kulttuuri, joka rapistaa materian ja hengen väliin erilaisten instituutioiden (niin taivaallisella kuin maallisellakin mandaatilla toimivien) toimesta rakennettua muuria luo kitkaa, joka synnyttää luonnollisella tavalla kestävämpää tapaa jäsentää maailmaa.

Tasapainoisen ja eheän itsen rakentaminen lähtee näiden perimmäisten periaatteiden kyseenalaistamisesta ja rikkomisesta. Kyseenalaistaminen voi ajaa toimimaan kestävällä tavalla yksilökeskeisyyden rakentuessa uudenlaisen, yhteiskunnallisesta moraalikentästä ehkä poikkeavan arvomaailman ympärille. Silloin valinnat eivät synny pakon, pelon ja välttämättömyyden, vaan halun, kunnioituksen ja aidon empatian ehdoilla. 

Media sanoo ja ihminen tottelee.

Joulun aikaan tämä tavaran hyysääminen alkaa menemään taas käsityskykyni ylitse. Ei voi kuin ihailla kuinka media kykenee pureutumaan ihmisen haluihin ja toiveisiin ja tarjoamaan kaiken tämän täyttymyksen yhden tavaran muodossa.

Jotenkin ei sanallisesti esitettynä kuulosta myyvältä, että:  

"kun juot tätä energiajuomaa olet paitsi naisten silmissä haluttavampi, taloudellisesti paremmin toimeentuleva, myös huomattavan paljon onnellisempi elämässäsi. Ongelmanratkaisukykysi ja aknesi paranee ja muutenkin olet heti kaikin puolin hemmetin hyvä jätkä".

tai:

"Ilmastonlämpeäminen on tulossa ja se on vain hyväksyttävä. Me sen sijaan olemme tähän varautuneet ja niin kannattaa sinunkin. Se että asuinkaupunkisi on tulvan vallassa ei tarkoita ettetkö voisi olla trendikäs, haluttava ja onnellinen. Katsokaa vaikka näitä öljyttyine yläkroppineen pilvenpiirtäjän katolla käveleviä, vedenpaisumuksen valtaan joutunutta suurkaupunkia seuraavia, vain dieselin farkkuihin pukeutuneita ihmisiä."

Visuaalisena mainoksena esitettynä nämä älyttömyydet tuntuvat kuitenkin purevan suoraan ihmisten sieluun. Onko kyse siitä että tämän päivän maailmassa tartutaan vain voimakkaisiin tunnepohjaisiin ärsykkeisiin, joiden pohjalta elämää jäsennetään ja itseä määritellään? Aikaa vaikeiden kysymysten pohtimiseen ei ole. Parempi vain ostaa äkkiä mielikuva, astua sen taakse ja laittaa laput silmille ja korville, ettei vain kuule vahingossa muuta totuutta kuin oman helpon vaihtoehtonsa? Ongelma on myös se, että tätä äärettömän idioottimaista viestintää ei osata lukea. Ei varmasti tarvisi kummoista medianlukutaitoa että näkisi kuinka tätä tavaraa tuputetaan ilman pienintäkään oletusta siitä että joku voisi käyttää järkeään vastaanoton yhteydessä.

Se että hampurilaisravintolan mainoksesta osaisi lukea ylläolevan kaltaiset selkeän valheelliset mielikuvat ja ymmärtää, ettei mainos vastaa sitä tiskin yli ojennettua "palasta taivaallista onnea", tai toisaalta taas ymmärtäisi kuinka tämänkaltainen ylikansallinen miljardibisnes käsittelee ruokaa, ihmisiä ja ympäristöä, auttaisi se osaltaan edes hieman kestävämpien vaihtoehtojen menestymistä markkinoilla. Jonkinlaista vastaärsykettä hieman kaipaisi.

Paikallislehtemme on tarjonnut loistavan esimerkin asiaan liittyen, josta kaikki on jo paremmin sanottu toisessa blogissa täällä.

Kenelle oikeudet kuuluvat?

Taannoin erään suomalaisen puolueen kotisivuilta löytyvän puolueohjelman ekologisiin arvoihin perehtyessäni päällimmäisenä mieleeni jäi puolueen erikseen painottamansa arvotekijä. Vaikka luonnonsuojelu on tämä puolueen mielestä hyvä juttu ja sitä pitää tukea, niin he eivät halua olla missään tekemisissä "ekofilosofioiden" kanssa joiden mukaan ihminen ei olisi jollain tavoin muita luonnonkappaleita tärkeämpi olento. Halu tämänkaltaisen erittelyn tekemiseen on surullista ja paitsi suurin syy siihen miksi ylipäätään olemme nyt ekologisen kriisin kynnyksellä (ja yli), myös yksi syy irtonaisuuden tunteeseen ja henkiseen pahoinvointiimme.

Lähes kaikki maailman oikeusjärjestelmät määrittelevät luonnon resurssit omaisuudeksi ja periaatteellinen vakaumus jonka mukaan ihminen olisi jotenkin luonnonlakien ulkopuolinen olento on pitänyt huolen siitä, että omistajan ja omistuksen (joka on täysin vailla oikeuksia) välille on vakiintunut välinpitämätön riistosuhde. Ihminen on kuitenkin vain yksi riippuvainen osanen luonnon koneistossa, eikä sitä riippuvuutta poisteta Jeesuksenkaan avulla.

Ihmisen mustasukkainen pyrkimys pitää luonnon hallinta omissa käsissään ja halu pitää kiinni omaisuudestaan (luonnonresursseista) luovat eturistiriitatilanteen, jonka puitteissa ei varmastikaan löydy ideaalitilannetta, jossa me määrittelisimme itseämme ja toimintaamme osana luonnon eloyhteisöä kokonaisuudessaan. Ihmisen ja maailman eloyhteisön tulee hyödyttää molempia osapuolia. Kuinka mikään muu vaihtoehto voisi olla pitkässä juoksussa kestävää? Kuinka kaukana nöyryyden oppiminen sitten on? Todennäköisesti ainakin hyvin paljon kauempana kuin nykyisen talousjärjestelmämme täydellinen romahtaminen.

Sen sijaan että mietimme kuinka toimintaa tehostamalla säätelemme resurssien käyttöä, voisimme vaihteeksi hieman toppuutella tätä ihmisyyden ylistyslaulua, katsoa hieman omaa napaamme kauemmaksi ja yrittää taloudellisten ja yhteiskunnallisten järjestelmiemme sijaan sopeuttaa itseämme lajina lainsäädäntöön jonka muodostaa pallomme luonnollinen kiertokulku.

On jo olemassa toimeenpantuja esimerkkejä, joissa vain ihmisille tarkoitetun oikeusjärjestelmän sijaan on tehty periatteellisia päätöksiä luonnon perusoikeuksien tunnustamisesta, jotka on myös sidottu lainsäädäntöön. Sen sijaan että tuijoteltaisiin hiilinieluja tilastomatematiikan valossa mahdollisimman positiivisen tuloksen talouskasvun kannalta antavasta näkökulmasta, on tähänkin asiaan joskus herättävä.

Uskonto ekologisen elämäntavan pioneerina?

Kristillisdemokraatit julkaisivat vaalisloganinsa ja se sai pohtimaan mikä kristinuskossa suomessa ja sen sotkemisessa politiikkaan voisi olla näiden avioliitto ym. turhuuksien sijaan sellainen tekijä, jota voisi itse myös arvostaa.

Viimeisten muutaman sadan vuoden aikana määrätietoisesti rakennetun kulutuskulttuurin selkärangan taittaminen on hidasta työtä. Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani perusolettamuksien värjäämät silmälasit haittaavat myös nykyistä poliittista ”vihreää” keskustelua. Kun viimeisen laman aikana olisi ollut mahdollisuus edes osittain herätä oman järjestelmämme mahdottomuuteen, päätimme sen sijaan elvyttää globaalia talouttamme tuhansilla miljardeilla dollareilla.

Maailman kantokyky on kulutukseemme verrattuna tällä hetkellä siinä jamassa, että yhdysvaltalaisen perustallaajan kulutuksella ekosysteemimme pystyy kantamaan alle 1,5Mrd ihmistä. Keskivertosuomalainen ei aivan yhtä kova porsastelija ole, mutta vaikka resurssienkäyttö puolitettaisiin, oltaisiin silti vasta vajaassa 3 miljardissa. Maailman väestömäärä on tällä hetkellä 6,7Mrd ihmistä ja sen odotetaan kohoavan vuoteen 2050 mennessä kaikkein optimistisimpienkin arvioiden mukaan yli miljardilla ihmisellä.

Kun näitä lukuja katsoo on vaikea nähdä mitään todellista jälkipolvien jälkipolville kestävää kehitystä siinä, että puhutaan muutamien kymmenien prosenttien päästövähennystavoitteista ym. marginaalisista toimista, kun samaan aikaan luonnonresurssien käyttö jatkuvasti kasvaa. Toimintaa tehostetaan, mutta aiheuttamamme kuorma lisääntyy. Rikkain miljardi tekee toki päästöt kaikkien loppujenkin edestä, mutta yhtälömme mahdottomuus pysyy.

Olemme ekologisen katastrofin kynnyksellä ja ainoa toivo selvitä siitä on näiden perusolettamuksien kyseenalaistaminen ja muuttaminen. Jatkuva kasvu ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Meidän on hyväksyttävä se, että luonnonresurssit eivät ole olemassa vain ihmisen käytettäviksi. Siirtyminen kestävään elämäntapaan tarkoittaa varmasti kulutuskulttuurin värjäämät silmälasit päässä katsottuna taantumista, mutta onko materia alkujaankaan oikea tapa mitata hyvinvointia?

Uskonto on yksi merkittävä tekijä tässä työssä. Ihmisen hengellisten arvojen katoaminen on osaltaan auttanut kulutuskulttuurin valtaannousua, mutta uskonnolliset juuret ovat silti syvällä ihmisessä ja jos ne voidaan kanavoida oikein, voi se toimia hyväksemme. Uskonnollisuudella on tapana vähetä materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä, mutta silti 2009 julkaistun Gallup Internationalin kyselyn mukaan 29% suomalaisista piti uskontoa tärkeänä elementtinä elämässään. Yhdysvalloissa vastaava luku oli 65% (wikipedia).

Kirkolla instituutiona olisi paljon valtaa auttaa meitä muutoksessa kestävän kulttuurin luomisessa ja siihen sen pitäisi myös voimavarojaan käyttää. Kyse ei ole talouspolitiikasta vaan hengestä ja elämästä. Elämän rikkaus löytyy sopusoinnusta ja nöyryydestä johon nykyisessä kulttuurikehyksessämme emme näytä pystyvän. Tahtoo vain olla tuo kirkollishallituskin niin tehokkaasti puoluevärien kyllästämä, että kovin suuria säröääniä sieltä ei ehkä odotettavissa ole.

Homouden kolmas ulottuvuus

Hieman väsyttäväksi on tämä homokeskustelu jo käynyt, tiedän, mutta torstain Keski-Suomalaisen juttu herätteli sen verran keskustelua kotona, että asiaa piti pureskella taas hieman syvemmin.

”Homojen, Lesbojen ja tupakan synnit” –otsikolla kirjoitettu juttu pohti homoseksuaalisuuden taustoja biologisesta näkökulmasta ja mahdollisia syitä raamatun kielteiseen suhtautumiseen siihen. Yleis-sävyltään kirjoitus selittää raamatun kirjoitusten aikaisen maailman homovastaisuutta tietämättömyydellä, pohtii mm. sikiökehityksen kaksisukupuolisen vaiheen vaikutusta homoseksuaalisuuden taustalla ja kannustaa tutkimaan tarkemmin homoseksuaalisuuden syntyä ymmärryksemme lisäämiseksi.

Juttu itsessään ei niinkään vielä mielenrauhaani järkyttänyt suuntaan tai toiseen, mutta erään henkilön suhtautuminen juttuun sai miettimään mikä tekee homokysymyksestä keskustelemisen niin mahdottomaksi esimerkiksi kristillisen kontekstin läpi maailmaa katselevan ihmisen kanssa.

Tuntuu että vertauksena voisi käyttää fysiikan piiristä kuvausta jossa olemme kolmen tilaulottuvuutemme vankeja kaikessa havainnoinnissamme ja yrityksemme nähdä kokeellisesti muita teoreettisesti ehkä hyväksyttyjä ulottuvuuksien mahdollisuuksia tehdään aina kolmen ulottuvuutemme määrittelemissä raameissa ja tekevät siis kokemisen mahdottomaksi. Emme pääse laatikosta ulos niin sanoakseni.

Keskustelu vahvasti esimerkiksi uskonnollisen kontekstin varassa maailmaa jäsentävän ihmisen kanssa tuntuu rajoittuvan aina ulottuvuuksien eroon keskustelijoiden välillä. Jos maailmaa jäsennetään vaikkapa kaksiulotteisessa, kristillisten arvojen määrittämässä maailmassa, toimii tämän henkilön kaikki suvaitsevaisuus ja ymmärrys muita suuntauksia kohtaan usein tämän kaksiulotteisen maailmankaikkeuden raameissa. Pituus- ja leveyssuunnassa empatiaa ja suvaitsevaisuutta löytyy maailmankaikkeuden ääriin asti, mutta syvyysakseli puuttuu täysin. Jos kanssakeskustelijan idea tai näkemys sijoittuu sinne, olemme menettäneet keskustelun kaikki hedelmällisyyden mahdollisuudet. Siinä ei vain ajatus kohtaa, koskaan. Se on fysiikan lakien vastaista.

Mutta palataan aiheeseen. Mainitsemani kirjoitus Keski-Suomalaisessa herätti kovasti hyväksyviä pään nyökytyksiä. ”Se on ihan totta että homoutta pitäisi tutkia enemmän ja pyrkiä ymmärtämään mistä sen synnyttävä virhe on peräisin”.  Tässä kaksi-ulotteisessa maailmassa homoja ymmärretään, suvaitaan ja heidän liittojensa puolesta voidaan jopa järjestää rukoushetki kirkossa (siunaus nyt on jo hieman liikaa), mutta homous ylipäätään nähdään lähtökohtaisena olettamuksena jonkinlaisena virhetilanteena.

Mitä lähemmäksi tulemme kysymyksiä jotka koskettavat ihmisenä olemisen keskeisiä ulottuvuuksia, sitä enemmän usko ja ennakko-oletukset vaikuttavat käsiteltävässä asiassa. Tällaiset perusoletukset ovat kuin silmälasit joiden väri määrittää raamit kaikelle ne päässä tehdylle ajattelulle. Tämä antaa pohjan myös itsekritiikin peiliksi. Mitä jos muuttaisimme perspektiiviä? Mitä jos homoudella voisi olla jokin muukin substanssi kuin suvun jatkaminen, joka ei ilmeisesti tällä hetkellä heiltä luonnollisesti onnistu?

Homoseksuaalisuus ei välttämättä palvele ihmisen lisääntymistä kaikkein suorimmalla tavalla, mutta tarvitseeko homoutta välttämättä edes sotkea suvunjatkamisviettiin? Kyllä homotkin varmasti tuntevat halua jälkeläisten hankkimiseen. Seksuaalinen suuntautuminen ja seksuaalienergian vapautunut kanavointi palvelee paljon muutakin ihmisen hyvinvoinnissa kuin kaikkein primitiivisimpiä viettejä. Itsetietoisuuden omaava ihminen on kykenevä abstraktiin ajatteluun, kykenevä luomaan erilaisia kulttuureja ja mytologioita. Palvelevatko nämä asiat ihmisen perusselviytymistä luonnossa biologin näkökulmasta? Sanoisin että ne usein ennemminkin heikentävät. Vähentääkö se niille antamaamme arvoa? Ei.

Homoseksuaalisuus sen sijaan halutaan nyt nähdä vain ja ainoastaan evoluution kupruna ja virheenä, joka joissakin ihmisissä ilmenee ja joka ehkä voidaan oppia korjaamaan, kunhan sen synnyttävä matemaattinen funktio keksitään.

Niin kauan kuin tämä enemmän tai vähemmän hyväksymisen keskustelu pyörii tällä samalla kaksiulotteisella akselilla, on asiassa vaikea nähdä järkeä.

ps. Pelolla odottelen kristillisdemokraattien vaalikampanjaa, joka ei omien sanojensa mukaan kuulemma jätä ketään kylmäksi. Jotenkin luulen, että halua kuitenkin olisi saada kylmäksi muutamakin väestöryhmä, ihan fyysisesti.

Alussa oli teko

Tapamme jäsentää maailmaa pohjaa järjen ääneen, mutta onko tietoinen mielemme ainoa motivoiva voima joka meitä ajaa? Onko voimistuva rationalismimme itseasiassa asettanut meidät entistä voimakkaammin psyykkisen "alamaailman" armoille?

Nykyihminen on jalostanut itselleen voimakkaan järkeen ja loogiseen ajatteluun pohjaavan tahdon, jonka avulla olemme vakuuttaneet itsellemme valloittaneemme itse luonnon. Prosessissa olemme materiaa palvoessamme vieraannuttaneet itsemme emotionaalisella tasolla paitsi luonnosta ja eläimistä, myös etäännyttäneet itsemme omasta sisäisestä luonnostamme ja aidoista tarpeistamme. 400 000 mielialalääkkeitä päivittäisistä toimista selviämiseen tarvitsevaa suomalaista ei voi olla väärässä?

Tunne oman elämän laajemmasta merkityksestä ajaa ihmistä etsimään täyttymyksen antavaa sisältöä rahan hankkimisen ja kuluttamisen ulkopuolelta. Jollekin tämä substanssi voi löytyä aktiivisuudesta ekologisissa asioissa, jollekin uskonnollisesta kontekstista. Haluan uskoa että jokaisella ihmisellä on jokin sisäinen motiivi joka palvelee tätä tarkoitusta. Empatian tunteminen on voimakas perusvietti ja olennainen osa psyykemme evoluutiota. Kyvyttömyytemme ammentaa voimaa siitä on lähinnä kulttuurillinen ongelma.

Hyvä terapeutti kohtaa potilaansa henkilökohtaisella tasolla ja laittaa itsensä peliin potilasta ymmärtääkseen siksi, että hän ymmärtää ettei tiedä kaikkea. Täysin jonkin teorian viitekehykseen tukeutuminen tarkoittaisi samaa kuin hyväksyisi, että ymmärrämme ihmisen mieltä absoluuttisen täydellisesti ja voimme asettaa kaikki sen luomat sävyt teoriamme kartalle. Tämän ajatuksen mahdollisuus ei tunnu mielekkäältä ja tehokkaimmin tulosta tuova tapa onkin kuitenkin kohdata ihminen lähtökohtaisesti puhtaan inhimillisellä tasolla, josta yhteistä ymmärrystä lähdetään rakentamaan.

Hyvän terapeutin tiedostamaa tarvetta ja rohkeutta inhimillisyyteen ja empatiaan vaatii myös oman itsensä kuunteleminen. Rohkeutta olla ottamasta asioita valmiiksi pureskeltuina, valmiiksi kirjoitettuina dogmina. Rohkeutta tehdä enemmän ja ajatella vähemmän. Ihminen on saanut voimaa mytologioistaan aikojen alusta asti. Niiden alkuperän ja merkityksen miettiminen on tässä mittakaavassa hyvin tuore ilmiö, eikä välttämättä lainkaan tarpeellista hyötyihin nähden rikkaan ja tasapainoisen elämän rakentamisessa. Se on rationaalisten kykyjemme puitteissa joskus jokatapauksessa mahdotonta.

Olemme äänekkäitä olentoja jotka kulkevat suurimman osan päivästä unessa, opittujen kaavojen ja tapojen orjina. Haluamme liittää kaiken saamamme informaation oppimaamme viitekehykseen, suorittaa loogisen analyysin ja lokeroida vastauksen perusteella tuloksen oikeaksi tai vääräksi, todeksi tai epätodeksi. Sisäistä ääntä ei osata/uskalleta arvostaa, eikä sen päivätajuntaan tuomia viestejä joko kuulla, tai niitä ei oteta vakavasti vaan oikeat ratkaisut pyritään löytämään yleisesti hyväksytystä moraalista ja ajan hengen mukaisesta tavasta arvottaa elämänsä sisältöä. Murtautuminen pois tästä ajattelutavasta voi kuitenkin avata inhimillisiä voimavaroja joita ihminen ei aiemmin ole itsessään havainnut.

Inhimillisyyden loppu

Viimeaikoina vellonut homokeskustelu ja siitä osin terve, osin epäterve keskustelu kirkon asemasta ja kristillisyydestä yleensä, tai esimerkiksi koulukiusaukseen suhtautuminen Aino Kontulan tavoin, kertovat osaltaan selvää kieltä nyky-yhteiskunnastamme ja inhimillisyyden laadusta jota sen vaikutuspiirissä vääjäämättä muotoutuu. Ilmeisesti Kontulan mielestä koulukiusaamisesta on hyväksyttyä syyttää itse kiusattua, koska hänen kokemuksensa mukaan he ovat olleet usein todella herkkiä, tai tosikoita, tai eivät muuten vain osaa ottaa kiusausta huumorilla.

Tämä kertoo paljon niistä sanomattomista säännöistä ja lainalaisuuksista joiden keskellä me ja lapsemme elävät. Herkkyys ja kosketus omaan tunne-elämäänsä koetaan heikkoudeksi ja sopeutumattomuudeksi. Sen sijaan opimme laskemaan itsellemme arvon sen mukaan, millaisia saavutuksia koemme itsellämme muiden silmissä olevan. Taloudellisen turvallisuuden saavuttaminen (ja turvallisuuden tunne yleensä), kunnioituksen saavuttaminen ja jatkuva edistyminen uralla ja työelämässä, uusimpien muotifarkkujen omistaminen ja kulttuurilliseen moraalikenttäämme sopivien tapojen ja tottumusten noudattaminen ovat asioita joiden raameissa saamme luvan todeta luovivamme onnistuneella tavalla elämässämme eteenpäin. Sisäistä kokemusta kulttuurimme ei arvosta.

On helppo yhtyä esimerkiksi Dalai Lamaan joka on sanonut, että nykyisen kulttuurisen ymmärryksen mukainen minuus on keinotekoinen, koska se perustuu ulospäin tehtävään vaikutukseen. Tällainen elämä on kuluttavaa, sillä se perustuu aina voittajaan ja häviäjään, hallitsijaan ja hallittavaan. Edes voittajana et voi pysähtyä hengittämään, sillä seuraavan kulman takana odottaa vihollinen ja voimasuhteet saattavat kääntyä.

Niin kauan kuin jäsennämme elämäämme ja sen arvoa ulkoisten mittareiden mukaan, ei ihmisen henkisen hyvinvoinnin ja yleisen inhimillisyyden lisääntymiselle ole juurikaan toivon pilkahduksia näkyvissä. Voimme kuitenkin yrittää irrotautua niistä kahleista joilla kulttuurimme rajoittaa ajatteluamme ja kokemistamme ja yrittää avata tietä itseemme, puhtaaseen, inhimilliseen ja empaattiseen, voimakkaaseen olemukseen, joka jokaisessa meissä on. Se on voima joka vie kestävällä tavalla ihmiskuuntaamme eteenpäin, sillä täydellistä ulkoista turvallisuutta ei ole mahdollista elämässä tietenkään saavuttaa.