Tieteen metafysiikkaa

Millainen sija hengellisyydellä voi olla psykologian ideologisesti toki laajaltikin eriytyneiden suuntausten tutkimuksessa ja soveltamisessa? Mielenkiintoinen kysymys, joka on tullut vastaan opintojen aloittamisen yhteydessä. Vähemmän leimaavasti ilmaistuna: kuinka subjektiivinen kokemus sopii yhteen pääosin mitattaville prosesseille kumartavan modernin tieteen kanssa. Kysymys voidaan asettaa myös toisin päin.

Kysymys ei ole noussut pintaan IT-alalla työskennellessä, mutta sellaiset asiat kuin aidon minuuden tavoittelu, mielen sisäisen substanssin etsiminen, lepäävät alueella jonka kategorisointiin käytetty nimi on vain henkilökohtaisesta mieltymyksestä kiinni. Niitä voidaan käsitellä yhtä niin psykologisten teorioiden kuin vaikkapa esoteeristen initiaatiorakenteiden puitteissa.

Eriyttämisen tarpeen taustalla on kyse oikeastaan laajemmasta kulttuurillisesta mentaliteetista jonka mukaan hengellisen substanssin sisällyttäminen elämään pakottaa yksilön läpikäymään jonkinlaisen älyllisen uhrauksen. Uhrauksen jossa pyhän (käyttääkseni Mircea Eliaden termiä pyhän ja profaanin konsepteista) kokemuksen oikeutus lunastetaan rationalismin hylkäämisellä.

Kahtiajaon taustalla voi olla paitsi modernin luonnontieteen itselleen asettamien periaatteiden mukainen ydintehtävä maailmankaikkeuden mekanistisen luonteen selvittämisestä olettaen, että kaikki ilmiöt ovat selitettävissä matemaattisesti, myös tarkoitukseen ja arvoon liittyvien pohdintojen karsastaminen. Maailmankatsomusten pohtiminen on sysätty uskonnolle ja filosofialle, joissa myös sisäiselle kokemukselle on luvallista antaa arvoa.

Psykologia menee tieteenalana jonnekin välimaastoon sisältäen niin subjektiivista kokemusta arvostavia kuin mitattavissa olevaan tilastoitavaan aineistoonkin pohjautuvia osa-alueita. Sisäisen aidon itsen löytämisen keskeiseksi prosessiksi nostaneista psykologian uranuurtajista ehkä mielenkiintoisimpia on C. G. Jung, joka kutsui tätä läpi elämän jatkuvaa prosessia individuaatioksi. Selkeämmin modernin tieteen hyväksymissä puitteissa harjoitettua itsehavainnointia (introspektio) on moitittu erityisesti sen subjektiivisuuden vuoksi, mutta varsinkin ei-tunnustuksellisten metafyysisten traditioiden järjestelmissä on näillä prosesseilla keskeinen asema.

Pohjimmiltaan kyse on usein vain siitä millaisella nimellä jotain sisäistä prosessia on mielekästä kutsua. Subjektiivinen kokemus on kokijalleen äärimmäisen totta, matemaattisen todistuksen puuttumisesta huolimatta. Se kuinka haluamme erilaisia ilmiöitä kategorisoida, millaiset maailmankatsomukset ja metodit maailman kokemiseen ja siinä mielekkäästi elämiseen itsellemme merkityksellistämme ja mitkä suorastaan demonisoimme, on sosio-kulttuurisen liikehdinnän tulosta. Se ei rajoitu vain periaatteelliseen vastakkainasetteluun rationalismin ja metafysiikan välillä, vaan sisältää voimakkaita moraalisesti latautuneita stigmoja jotka ohjaavat tapaamme jäsentää ja kokea maailmaa myös näiden napojen välillä.

Jos on valmis kyseenalaistamaan tällaisen lokeroinnin absoluuttisuuden ja tarpeellisuuden ylipäätään, ei pyhän kokemuksen ja tieteellisen rationalismin välillä tarvitse käydä arvotaistelua. Varsinkin mustavalkoinen joko-tai -tyyppinen keskustelu johtuu useimmiten hedelmättömästä tavasta yrittää ymmärtää yksilön elämään sisältyvien metafyysisten aspektien luonnetta rationaalisen järkiperäistämisen kautta.

Kysymyksen syntymisen taustalla ei olekaan näiden alueiden yhteensopivuus henkilökohtaisella tasolla, vaan juuri edellämainitun "älyllisen uhrauksen" vaatimus. Henkilökohtaisella tasolla tällainen voi olla joko toisarvoista tai hyvin keskeistä, ihmisen persoonallisuudesta riippuen. Sosiaalisessa kanssakäymisessä sillä on kuitenkin yksilöstä riippumattomia vaikutuksia.

Tehokkaan terapiasuhteen taustalla on inhimillinen tasavertainen suhde, yhteistyösopimus asiakkaan ja terapeutin välillä (terapeuttinen allianssi). Kuitenkin tietynlaisen auktoriteetin olemassaolon on havaittu kuuluvan toimivaan terapiasuhteeseen. Asiakkaan on nähtävä terapeutti ammattimaisena alansa asiantuntijana jolle psyykensä ovia on turvallista avata. Tämä voi olla yksi syy miksi epäortodoksisten tapojen ja uskomusten julkituominen ja sitä kautta mahdollisten maineriskien luominen yhteisössä voidaan kokea vaaralliseksi, vaikka sen pitäisikin työstään erillään.

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole olemassakaan, mutta kyky demystifioida sosio-kulttuurillisia ja moraalisia rakenteita, sekä aito arvostus subjektiivisen kokemuksen todellisuuteen ja vaikutuksiin, voivat olla terapeuttisessa työssä arvokkaita ominaisuuksia, niiden tarjotessa neutraalia kasvupohjaa jolta itsehavainnointia ja mielekästä tapaa elää lähdetään rakentamaan. Metodeja heräämiseen tarjoaa niin kognitiivinen psykologia kuin metafysiikkakin ja ilman etukäteen päätettyä kategorisointia voi metodien ryhmitteleminen olla vaikeampaa kuin äidinmaidosta opittu värimaailma antaisi olettaa.