Tarkoitus ei pyhitä keinoja

Kirjoitus on jatkopohdintaa aikaisempaan maahanmuuttoon liittyvään kirjoitukseeni, jonka taustana oli problematiikka hyvän tarkoituksen ja keinojen välillä.

Mitä suuremmalla auktoriteetilla johonkin ideologiaan suhtaudutaan, sitä fanaattisemmaksi tulevat sen tunnustajat ja sitä armottomampia he ovat tehdessään aatteentunnossaan kansastaan ja koko maailmasta onnellisempaa paikkaa elää. Tämä ei koske vain uskonnollisia traditioita vaan mitä tahansa rakennelmia joilla ME erotetaan HEISTÄ. Kommunismi, kapitalismi, katolilaisuus... Onko isänmaallisuus sen kummempi rakennelma kuin nämä muutkaan? Onko tämä kollektiivinen itserakkaus, jota kansallistunnoksikin kutsutaan, vain yksi tarpeeton opittu skeema, vaikkakin evolutiivisesti luontainen, jonka pohjalta syntyy hyvien ihmisten huono maailma? 

Niin tai näin, rajoilla on joka tapauksessa tapana siirtyä, yhteisöillä yhdistyä ja moraalilla elää. Vai mitä mieltä olisi 50 vuotta sitten elänyt yhdysvaltalainen jos hänelle kerrottaisiin mistä kaikista epidermiksen kerroksista vuonna 2011 valkoista taloa hallitsevalta mieheltä löytyy melanosyyttejä?

Ihmiset kaikkialla maailmassa koostuvat pääpiirteittäin varmaan samoista aineksista kuin mekin. Olemme vanhempia, poikia ja tyttäriä, jollain tasolla inhimillistä hyvää hyväksyviä ja pahaa paheksuvia. Kuitenkin: ”Helvetti on täynnä hyvää tahtoa ja hyviä toiveita”.

Keinoja ei voi pyhittää päämäärällä. Emme voi haaveilla ajasta, jolloin kaikki tekevät kuten me hyväksi ja oikeaksi koemme. Ainoa todellinen ja mahdollinen muutos on se, joka tapahtuu meissä itsessämme tässä ja nyt. Todellinen päämäärä elää ainostaan nykyisessä toiminnassamme.

Ihmisoikeuksien suhteellisuudesta

Yksilön oikeudet tuntuvat olevan päivän polttava aihe ja sananvapauden varjolla oikeutetaan monenlaisen materiaalin julkituontia, yhteiskunta-/maahanmuuttokritiikistä paskan syöntiin. Oikeuksiin puuttuminen rikkoo välittömästi voimasanoista suurinta – ihmisoikeuksia. Jos ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa, milloin tahansa ja miten tahansa, niin kauan kuin se on vain lain silmissä ”sallittua”, johtaako se jossain vaiheessa tilaan jossa yhteisö sairastuu?

Ihmiset ovat keskimäärin kiinnostuneempia oikeuksistaan kuin velvollisuuksistaan, joiden usein ajatellaan vähenevän materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä. Länsimaissa ihmisoikeuksien tarkoituksena koetaan olevan hyvin individualistisen maailmankuvan turvaaminen, yksilön jalustalle nostaminen. Periaatteessa näin pitää ollakin.

Utopistiset yhteiskuntakokeilut kuten kommunismi perustuvat ajatukselle, että yksilöt ovat vain pieniä rattaita suuressa koneistossa ja kun yhteiskunta rakennetaan alusta loppuun vallassa olevan elimen ideaalia kuvastamaan, pitäisi koneessa olevan yksilön mukautua tähän ideaaliin ja toimia oman hyvinvointinsakin kustannuksella tämän suuremman kollektiivin hyödyksi. Kuten historia ja nykypäivänkin maailmanpolitiikka osoittaa, tällainen kone ei toimi ainakaan ilman rautaista ylläpitoa.

Yhteiskunta voi hyvin vain kun yksilöt kunnioittavat lakeja, eivät pakosta vaan henkilökohtaisen moraalitajunsa ohjaamina. Yhteiskunnan perusarvojen taas tulisi pohjautua sellaisiin lainalaisuuksiin, jotka toteutuvat kulttuurista ja elämänmuodosta riippumatta. Kaikki olennot tavoittelevat hyvinvointia ja kaikilla olennoilla on sama oikeus se myös saavuttaa. Kaikki haluavat vapautua kurjuudesta.

Ihmisoikeuksia ei voi tarkastella sinällään, nostamatta rinnalle kysymystä ihmisen vastuusta. Vastuuntunto syntyy ihmisen kypsyydestä, ei rajoittavista laista. individualismia ei tule vastustaa vaan sisäisen kasvun mahdollistavia arvoja ja periaatteita tulee ylläpitää ja ravita.

Yksilön ja yhteisön etujen ja oikeuksien pohtiminen voi tällöin saada hieman monisyisempia värejä.