Uskonnollisuudesta ja mystiikasta

Jatkuvasta maallistumisesta huolissaan oleva Luterilainen kirkko on miettinyt kuinka uskontoa voitaisiin saada konkreettisemmin ihmisten elämään kiinni. Ratkaisua on lähdetty etsimään kristillisen mystiikan perinteistä.

Uskonnollisesta valtavirrastamme on tullut hengellisesti hampaaton instituutio, joka tarjoaa ne ”perinteiset” toiminnot kuten häät, hautajaiset ja pari muuta kirkkokäyntiä vuodessa. Hengellistä elämäänsä suuremmin jäsentämättä elävä ihminen voi näiden pohjalta elää elämänsä onnellisena ja turvassa pahalta. Sukupolvien takaa kumpuava kirkon masinoima illuusio taisteluareenasta hyvän ja pahan voimien välillä vaikuttaa meissä kaikissa ja vaikkemme tietoisesti koe olevamme kristilliseen dogmatiikkaan sidoksissa, on siihen liittyvä voimakas moraalinen vastakkainasettelu vaikeasti pois järkeiltävissä. Olemmehan kuitenkin lapsesta pitäen siihen kasvaneet (suurin osa meistä ainakin). Siitä kirkon edelleenkin yllättävän suuri jäsenmäärä osaltaan varmaan johtuu. Otetaan ikään kuin varman päälle.

Tällaisen uskonnollisuuden tuoma hyöty on tietenkin jokaisen henkilökohtaisesti kokema asia, mutta sielullisiin kehitysmahdollisuuksiinsa kunnianhimoisemmin suhtautuva voi nähdä tässä rappeutumisen. Oma lähipiirini koostuu osittain myös voimakkaasti kristilliseen arvomaailmaan nojaavista henkilöistä ja vaikka omien mielipiteideni taustalta kumpuaa varmasti pääosin negatiivinen suhtautuminen yleisimpiin maassamme ilmeneviin kristillisiin suuntauksiin ( ehkei aina ansaittu tai järkiperäisesti perusteltu ), huomaan tämän saman hengellisen rapautumisen vastenmielisenä kokemisen myös kristillisissä piireissä.

Tieteellisen ajattelun ja erityisesti lääketieteen kehittymisen seurauksena uskonnolliselle maailmankuvalle jää yhä vähemmän tilaa ihmisen elämässä. Samoin yhteisöjen hajoaminen pieniin perheyksiköihin on muuttanut tapaamme jäsentää elämää. Esimerkiksi Suomalaisten suhtautumista kuolemaan viimeisen muutaman sadan vuoden aikana tutkittaessa (esim. Juha Pentikäinen: Suomalaisen lähtö) voidaan nähdä kuinka myös sosiaalisten rakenteiden muuttuminen on keskeisesti vaikuttanut hengellisen perinteen rooliin yhteiskunnassamme. Kuolevan sukupolven eläminen kiinteänä osana yhteisöä johti luonnollisesti kuoleman ja sen jälkeisen tilan käsittelemiseen kulttuurillisena osana tapoja ja ihmisten arvomaailmaa. Arvostettuna yhteisön jäsenenä elänyt vanhushan saattoi aiheuttaa kuolemallaan joskus voimakkaitakin muutoksia sosiaalisissa rakenteissa. Vainajan tahto saattoi myös elää ja vaikuttaa voimakkaasti yhteisön toiminnassa myös kuoleman jälkeen ja sen kunnioittamisella koettiin olevan suuria vaikutuksia vainajan kuolemanjälkeiseen tilaan ja suhtautumiseen eläviin.

Nykyään kuolema on ulkoistettu yhteiskunnastamme vanhainkoteihin ja sairaaloihin, eikä lääketieteen ja taloudellisen hyvinvoinnin aikakaudella kuolemaa juuri muualla tarvitse nähdä. Kun ikääntyvällä polvella ei välttämättä koeta olevan myöskään arvokasta osaa yhteisössämme, ei kuolemaan ja ruumiillisen elämämme taakse liittyvien kysymysten miettiminen tule juurikaan vastaan jokapäiväisessä elämässä.

Kuolema on tietenkin vain yksi uskonnolliselle tematiikalle keskeinen osa elämää, mutta kun uskonto ei ole osa jokapäiväistä elämäämme, taantuu se tyhjiksi satunnaisiksi toistoiksi ja lopulta kuihtuu pois turhana painolastina. Mutta mitä uskonnollisuus oikeastaan edes on?

Uskonnollisuus (sellaisena kuin minä sen koen mielekkäänä) on hengellinen teko, joka muodostuu yksilön henkilökohtaisesta suhteesta jumalaan (laita jumalan tilalle valitsemasi nimi). Hengellinen teko tästä lähtökohdasta ei ole ajallemme tyypillistä laumakäyttäytymistä vaan itsekuria ja – kriittisyyttä vaativaa elämän mittaista työtä, joka rakentuu itsetutkiskelun ja kokemuksellisuuden ympärille. Oman totuuden löytämiselle, jonka moraaliset ja eettiset arvot eivät ole sidoksissa tapakulttuuriimme tai 2000 vuotta vanhojen kirjojen tulkintoihin 

Esimerkiksi Hindulaisen Tantrismin harjoittaminen pohjautuu, ei niinkään uskon oppiin, vaan toimintaan ja harjoituksiin. Niin fyysisiin kuin mentaalisiin. Kristillisen mystiikan tutustuttaminen massoille tarjoaa ainakin potentiaalisen mahdollisuuden siihen, että tapaluterilaisuuden rinnalle tulee uusi aktiivisempi liike, jonka kantavana voimana on kääntyminen sisäänpäin ja sisäisen kokemuksen saaminen. Positiivisesta asiasta siis lienee kyse ja ainakin hyvin mielenkiintoisesta kannanotosta kirkon suunnalta.

Lopuksi Gandhia mukaillen: Ei minulla ole mitään jumalaanne vastaan. Se on kristityt joista en pidä.