Media sanoo ja ihminen tottelee.

Joulun aikaan tämä tavaran hyysääminen alkaa menemään taas käsityskykyni ylitse. Ei voi kuin ihailla kuinka media kykenee pureutumaan ihmisen haluihin ja toiveisiin ja tarjoamaan kaiken tämän täyttymyksen yhden tavaran muodossa.

Jotenkin ei sanallisesti esitettynä kuulosta myyvältä, että:  

"kun juot tätä energiajuomaa olet paitsi naisten silmissä haluttavampi, taloudellisesti paremmin toimeentuleva, myös huomattavan paljon onnellisempi elämässäsi. Ongelmanratkaisukykysi ja aknesi paranee ja muutenkin olet heti kaikin puolin hemmetin hyvä jätkä".

tai:

"Ilmastonlämpeäminen on tulossa ja se on vain hyväksyttävä. Me sen sijaan olemme tähän varautuneet ja niin kannattaa sinunkin. Se että asuinkaupunkisi on tulvan vallassa ei tarkoita ettetkö voisi olla trendikäs, haluttava ja onnellinen. Katsokaa vaikka näitä öljyttyine yläkroppineen pilvenpiirtäjän katolla käveleviä, vedenpaisumuksen valtaan joutunutta suurkaupunkia seuraavia, vain dieselin farkkuihin pukeutuneita ihmisiä."

Visuaalisena mainoksena esitettynä nämä älyttömyydet tuntuvat kuitenkin purevan suoraan ihmisten sieluun. Onko kyse siitä että tämän päivän maailmassa tartutaan vain voimakkaisiin tunnepohjaisiin ärsykkeisiin, joiden pohjalta elämää jäsennetään ja itseä määritellään? Aikaa vaikeiden kysymysten pohtimiseen ei ole. Parempi vain ostaa äkkiä mielikuva, astua sen taakse ja laittaa laput silmille ja korville, ettei vain kuule vahingossa muuta totuutta kuin oman helpon vaihtoehtonsa? Ongelma on myös se, että tätä äärettömän idioottimaista viestintää ei osata lukea. Ei varmasti tarvisi kummoista medianlukutaitoa että näkisi kuinka tätä tavaraa tuputetaan ilman pienintäkään oletusta siitä että joku voisi käyttää järkeään vastaanoton yhteydessä.

Se että hampurilaisravintolan mainoksesta osaisi lukea ylläolevan kaltaiset selkeän valheelliset mielikuvat ja ymmärtää, ettei mainos vastaa sitä tiskin yli ojennettua "palasta taivaallista onnea", tai toisaalta taas ymmärtäisi kuinka tämänkaltainen ylikansallinen miljardibisnes käsittelee ruokaa, ihmisiä ja ympäristöä, auttaisi se osaltaan edes hieman kestävämpien vaihtoehtojen menestymistä markkinoilla. Jonkinlaista vastaärsykettä hieman kaipaisi.

Paikallislehtemme on tarjonnut loistavan esimerkin asiaan liittyen, josta kaikki on jo paremmin sanottu toisessa blogissa täällä.

Kenelle oikeudet kuuluvat?

Taannoin erään suomalaisen puolueen kotisivuilta löytyvän puolueohjelman ekologisiin arvoihin perehtyessäni päällimmäisenä mieleeni jäi puolueen erikseen painottamansa arvotekijä. Vaikka luonnonsuojelu on tämä puolueen mielestä hyvä juttu ja sitä pitää tukea, niin he eivät halua olla missään tekemisissä "ekofilosofioiden" kanssa joiden mukaan ihminen ei olisi jollain tavoin muita luonnonkappaleita tärkeämpi olento. Halu tämänkaltaisen erittelyn tekemiseen on surullista ja paitsi suurin syy siihen miksi ylipäätään olemme nyt ekologisen kriisin kynnyksellä (ja yli), myös yksi syy irtonaisuuden tunteeseen ja henkiseen pahoinvointiimme.

Lähes kaikki maailman oikeusjärjestelmät määrittelevät luonnon resurssit omaisuudeksi ja periaatteellinen vakaumus jonka mukaan ihminen olisi jotenkin luonnonlakien ulkopuolinen olento on pitänyt huolen siitä, että omistajan ja omistuksen (joka on täysin vailla oikeuksia) välille on vakiintunut välinpitämätön riistosuhde. Ihminen on kuitenkin vain yksi riippuvainen osanen luonnon koneistossa, eikä sitä riippuvuutta poisteta Jeesuksenkaan avulla.

Ihmisen mustasukkainen pyrkimys pitää luonnon hallinta omissa käsissään ja halu pitää kiinni omaisuudestaan (luonnonresursseista) luovat eturistiriitatilanteen, jonka puitteissa ei varmastikaan löydy ideaalitilannetta, jossa me määrittelisimme itseämme ja toimintaamme osana luonnon eloyhteisöä kokonaisuudessaan. Ihmisen ja maailman eloyhteisön tulee hyödyttää molempia osapuolia. Kuinka mikään muu vaihtoehto voisi olla pitkässä juoksussa kestävää? Kuinka kaukana nöyryyden oppiminen sitten on? Todennäköisesti ainakin hyvin paljon kauempana kuin nykyisen talousjärjestelmämme täydellinen romahtaminen.

Sen sijaan että mietimme kuinka toimintaa tehostamalla säätelemme resurssien käyttöä, voisimme vaihteeksi hieman toppuutella tätä ihmisyyden ylistyslaulua, katsoa hieman omaa napaamme kauemmaksi ja yrittää taloudellisten ja yhteiskunnallisten järjestelmiemme sijaan sopeuttaa itseämme lajina lainsäädäntöön jonka muodostaa pallomme luonnollinen kiertokulku.

On jo olemassa toimeenpantuja esimerkkejä, joissa vain ihmisille tarkoitetun oikeusjärjestelmän sijaan on tehty periatteellisia päätöksiä luonnon perusoikeuksien tunnustamisesta, jotka on myös sidottu lainsäädäntöön. Sen sijaan että tuijoteltaisiin hiilinieluja tilastomatematiikan valossa mahdollisimman positiivisen tuloksen talouskasvun kannalta antavasta näkökulmasta, on tähänkin asiaan joskus herättävä.

Uskonto ekologisen elämäntavan pioneerina?

Kristillisdemokraatit julkaisivat vaalisloganinsa ja se sai pohtimaan mikä kristinuskossa suomessa ja sen sotkemisessa politiikkaan voisi olla näiden avioliitto ym. turhuuksien sijaan sellainen tekijä, jota voisi itse myös arvostaa.

Viimeisten muutaman sadan vuoden aikana määrätietoisesti rakennetun kulutuskulttuurin selkärangan taittaminen on hidasta työtä. Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani perusolettamuksien värjäämät silmälasit haittaavat myös nykyistä poliittista ”vihreää” keskustelua. Kun viimeisen laman aikana olisi ollut mahdollisuus edes osittain herätä oman järjestelmämme mahdottomuuteen, päätimme sen sijaan elvyttää globaalia talouttamme tuhansilla miljardeilla dollareilla.

Maailman kantokyky on kulutukseemme verrattuna tällä hetkellä siinä jamassa, että yhdysvaltalaisen perustallaajan kulutuksella ekosysteemimme pystyy kantamaan alle 1,5Mrd ihmistä. Keskivertosuomalainen ei aivan yhtä kova porsastelija ole, mutta vaikka resurssienkäyttö puolitettaisiin, oltaisiin silti vasta vajaassa 3 miljardissa. Maailman väestömäärä on tällä hetkellä 6,7Mrd ihmistä ja sen odotetaan kohoavan vuoteen 2050 mennessä kaikkein optimistisimpienkin arvioiden mukaan yli miljardilla ihmisellä.

Kun näitä lukuja katsoo on vaikea nähdä mitään todellista jälkipolvien jälkipolville kestävää kehitystä siinä, että puhutaan muutamien kymmenien prosenttien päästövähennystavoitteista ym. marginaalisista toimista, kun samaan aikaan luonnonresurssien käyttö jatkuvasti kasvaa. Toimintaa tehostetaan, mutta aiheuttamamme kuorma lisääntyy. Rikkain miljardi tekee toki päästöt kaikkien loppujenkin edestä, mutta yhtälömme mahdottomuus pysyy.

Olemme ekologisen katastrofin kynnyksellä ja ainoa toivo selvitä siitä on näiden perusolettamuksien kyseenalaistaminen ja muuttaminen. Jatkuva kasvu ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Meidän on hyväksyttävä se, että luonnonresurssit eivät ole olemassa vain ihmisen käytettäviksi. Siirtyminen kestävään elämäntapaan tarkoittaa varmasti kulutuskulttuurin värjäämät silmälasit päässä katsottuna taantumista, mutta onko materia alkujaankaan oikea tapa mitata hyvinvointia?

Uskonto on yksi merkittävä tekijä tässä työssä. Ihmisen hengellisten arvojen katoaminen on osaltaan auttanut kulutuskulttuurin valtaannousua, mutta uskonnolliset juuret ovat silti syvällä ihmisessä ja jos ne voidaan kanavoida oikein, voi se toimia hyväksemme. Uskonnollisuudella on tapana vähetä materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä, mutta silti 2009 julkaistun Gallup Internationalin kyselyn mukaan 29% suomalaisista piti uskontoa tärkeänä elementtinä elämässään. Yhdysvalloissa vastaava luku oli 65% (wikipedia).

Kirkolla instituutiona olisi paljon valtaa auttaa meitä muutoksessa kestävän kulttuurin luomisessa ja siihen sen pitäisi myös voimavarojaan käyttää. Kyse ei ole talouspolitiikasta vaan hengestä ja elämästä. Elämän rikkaus löytyy sopusoinnusta ja nöyryydestä johon nykyisessä kulttuurikehyksessämme emme näytä pystyvän. Tahtoo vain olla tuo kirkollishallituskin niin tehokkaasti puoluevärien kyllästämä, että kovin suuria säröääniä sieltä ei ehkä odotettavissa ole.

Homouden kolmas ulottuvuus

Hieman väsyttäväksi on tämä homokeskustelu jo käynyt, tiedän, mutta torstain Keski-Suomalaisen juttu herätteli sen verran keskustelua kotona, että asiaa piti pureskella taas hieman syvemmin.

”Homojen, Lesbojen ja tupakan synnit” –otsikolla kirjoitettu juttu pohti homoseksuaalisuuden taustoja biologisesta näkökulmasta ja mahdollisia syitä raamatun kielteiseen suhtautumiseen siihen. Yleis-sävyltään kirjoitus selittää raamatun kirjoitusten aikaisen maailman homovastaisuutta tietämättömyydellä, pohtii mm. sikiökehityksen kaksisukupuolisen vaiheen vaikutusta homoseksuaalisuuden taustalla ja kannustaa tutkimaan tarkemmin homoseksuaalisuuden syntyä ymmärryksemme lisäämiseksi.

Juttu itsessään ei niinkään vielä mielenrauhaani järkyttänyt suuntaan tai toiseen, mutta erään henkilön suhtautuminen juttuun sai miettimään mikä tekee homokysymyksestä keskustelemisen niin mahdottomaksi esimerkiksi kristillisen kontekstin läpi maailmaa katselevan ihmisen kanssa.

Tuntuu että vertauksena voisi käyttää fysiikan piiristä kuvausta jossa olemme kolmen tilaulottuvuutemme vankeja kaikessa havainnoinnissamme ja yrityksemme nähdä kokeellisesti muita teoreettisesti ehkä hyväksyttyjä ulottuvuuksien mahdollisuuksia tehdään aina kolmen ulottuvuutemme määrittelemissä raameissa ja tekevät siis kokemisen mahdottomaksi. Emme pääse laatikosta ulos niin sanoakseni.

Keskustelu vahvasti esimerkiksi uskonnollisen kontekstin varassa maailmaa jäsentävän ihmisen kanssa tuntuu rajoittuvan aina ulottuvuuksien eroon keskustelijoiden välillä. Jos maailmaa jäsennetään vaikkapa kaksiulotteisessa, kristillisten arvojen määrittämässä maailmassa, toimii tämän henkilön kaikki suvaitsevaisuus ja ymmärrys muita suuntauksia kohtaan usein tämän kaksiulotteisen maailmankaikkeuden raameissa. Pituus- ja leveyssuunnassa empatiaa ja suvaitsevaisuutta löytyy maailmankaikkeuden ääriin asti, mutta syvyysakseli puuttuu täysin. Jos kanssakeskustelijan idea tai näkemys sijoittuu sinne, olemme menettäneet keskustelun kaikki hedelmällisyyden mahdollisuudet. Siinä ei vain ajatus kohtaa, koskaan. Se on fysiikan lakien vastaista.

Mutta palataan aiheeseen. Mainitsemani kirjoitus Keski-Suomalaisessa herätti kovasti hyväksyviä pään nyökytyksiä. ”Se on ihan totta että homoutta pitäisi tutkia enemmän ja pyrkiä ymmärtämään mistä sen synnyttävä virhe on peräisin”.  Tässä kaksi-ulotteisessa maailmassa homoja ymmärretään, suvaitaan ja heidän liittojensa puolesta voidaan jopa järjestää rukoushetki kirkossa (siunaus nyt on jo hieman liikaa), mutta homous ylipäätään nähdään lähtökohtaisena olettamuksena jonkinlaisena virhetilanteena.

Mitä lähemmäksi tulemme kysymyksiä jotka koskettavat ihmisenä olemisen keskeisiä ulottuvuuksia, sitä enemmän usko ja ennakko-oletukset vaikuttavat käsiteltävässä asiassa. Tällaiset perusoletukset ovat kuin silmälasit joiden väri määrittää raamit kaikelle ne päässä tehdylle ajattelulle. Tämä antaa pohjan myös itsekritiikin peiliksi. Mitä jos muuttaisimme perspektiiviä? Mitä jos homoudella voisi olla jokin muukin substanssi kuin suvun jatkaminen, joka ei ilmeisesti tällä hetkellä heiltä luonnollisesti onnistu?

Homoseksuaalisuus ei välttämättä palvele ihmisen lisääntymistä kaikkein suorimmalla tavalla, mutta tarvitseeko homoutta välttämättä edes sotkea suvunjatkamisviettiin? Kyllä homotkin varmasti tuntevat halua jälkeläisten hankkimiseen. Seksuaalinen suuntautuminen ja seksuaalienergian vapautunut kanavointi palvelee paljon muutakin ihmisen hyvinvoinnissa kuin kaikkein primitiivisimpiä viettejä. Itsetietoisuuden omaava ihminen on kykenevä abstraktiin ajatteluun, kykenevä luomaan erilaisia kulttuureja ja mytologioita. Palvelevatko nämä asiat ihmisen perusselviytymistä luonnossa biologin näkökulmasta? Sanoisin että ne usein ennemminkin heikentävät. Vähentääkö se niille antamaamme arvoa? Ei.

Homoseksuaalisuus sen sijaan halutaan nyt nähdä vain ja ainoastaan evoluution kupruna ja virheenä, joka joissakin ihmisissä ilmenee ja joka ehkä voidaan oppia korjaamaan, kunhan sen synnyttävä matemaattinen funktio keksitään.

Niin kauan kuin tämä enemmän tai vähemmän hyväksymisen keskustelu pyörii tällä samalla kaksiulotteisella akselilla, on asiassa vaikea nähdä järkeä.

ps. Pelolla odottelen kristillisdemokraattien vaalikampanjaa, joka ei omien sanojensa mukaan kuulemma jätä ketään kylmäksi. Jotenkin luulen, että halua kuitenkin olisi saada kylmäksi muutamakin väestöryhmä, ihan fyysisesti.

Alussa oli teko

Tapamme jäsentää maailmaa pohjaa järjen ääneen, mutta onko tietoinen mielemme ainoa motivoiva voima joka meitä ajaa? Onko voimistuva rationalismimme itseasiassa asettanut meidät entistä voimakkaammin psyykkisen "alamaailman" armoille?

Nykyihminen on jalostanut itselleen voimakkaan järkeen ja loogiseen ajatteluun pohjaavan tahdon, jonka avulla olemme vakuuttaneet itsellemme valloittaneemme itse luonnon. Prosessissa olemme materiaa palvoessamme vieraannuttaneet itsemme emotionaalisella tasolla paitsi luonnosta ja eläimistä, myös etäännyttäneet itsemme omasta sisäisestä luonnostamme ja aidoista tarpeistamme. 400 000 mielialalääkkeitä päivittäisistä toimista selviämiseen tarvitsevaa suomalaista ei voi olla väärässä?

Tunne oman elämän laajemmasta merkityksestä ajaa ihmistä etsimään täyttymyksen antavaa sisältöä rahan hankkimisen ja kuluttamisen ulkopuolelta. Jollekin tämä substanssi voi löytyä aktiivisuudesta ekologisissa asioissa, jollekin uskonnollisesta kontekstista. Haluan uskoa että jokaisella ihmisellä on jokin sisäinen motiivi joka palvelee tätä tarkoitusta. Empatian tunteminen on voimakas perusvietti ja olennainen osa psyykemme evoluutiota. Kyvyttömyytemme ammentaa voimaa siitä on lähinnä kulttuurillinen ongelma.

Hyvä terapeutti kohtaa potilaansa henkilökohtaisella tasolla ja laittaa itsensä peliin potilasta ymmärtääkseen siksi, että hän ymmärtää ettei tiedä kaikkea. Täysin jonkin teorian viitekehykseen tukeutuminen tarkoittaisi samaa kuin hyväksyisi, että ymmärrämme ihmisen mieltä absoluuttisen täydellisesti ja voimme asettaa kaikki sen luomat sävyt teoriamme kartalle. Tämän ajatuksen mahdollisuus ei tunnu mielekkäältä ja tehokkaimmin tulosta tuova tapa onkin kuitenkin kohdata ihminen lähtökohtaisesti puhtaan inhimillisellä tasolla, josta yhteistä ymmärrystä lähdetään rakentamaan.

Hyvän terapeutin tiedostamaa tarvetta ja rohkeutta inhimillisyyteen ja empatiaan vaatii myös oman itsensä kuunteleminen. Rohkeutta olla ottamasta asioita valmiiksi pureskeltuina, valmiiksi kirjoitettuina dogmina. Rohkeutta tehdä enemmän ja ajatella vähemmän. Ihminen on saanut voimaa mytologioistaan aikojen alusta asti. Niiden alkuperän ja merkityksen miettiminen on tässä mittakaavassa hyvin tuore ilmiö, eikä välttämättä lainkaan tarpeellista hyötyihin nähden rikkaan ja tasapainoisen elämän rakentamisessa. Se on rationaalisten kykyjemme puitteissa joskus jokatapauksessa mahdotonta.

Olemme äänekkäitä olentoja jotka kulkevat suurimman osan päivästä unessa, opittujen kaavojen ja tapojen orjina. Haluamme liittää kaiken saamamme informaation oppimaamme viitekehykseen, suorittaa loogisen analyysin ja lokeroida vastauksen perusteella tuloksen oikeaksi tai vääräksi, todeksi tai epätodeksi. Sisäistä ääntä ei osata/uskalleta arvostaa, eikä sen päivätajuntaan tuomia viestejä joko kuulla, tai niitä ei oteta vakavasti vaan oikeat ratkaisut pyritään löytämään yleisesti hyväksytystä moraalista ja ajan hengen mukaisesta tavasta arvottaa elämänsä sisältöä. Murtautuminen pois tästä ajattelutavasta voi kuitenkin avata inhimillisiä voimavaroja joita ihminen ei aiemmin ole itsessään havainnut.

Inhimillisyyden loppu

Viimeaikoina vellonut homokeskustelu ja siitä osin terve, osin epäterve keskustelu kirkon asemasta ja kristillisyydestä yleensä, tai esimerkiksi koulukiusaukseen suhtautuminen Aino Kontulan tavoin, kertovat osaltaan selvää kieltä nyky-yhteiskunnastamme ja inhimillisyyden laadusta jota sen vaikutuspiirissä vääjäämättä muotoutuu. Ilmeisesti Kontulan mielestä koulukiusaamisesta on hyväksyttyä syyttää itse kiusattua, koska hänen kokemuksensa mukaan he ovat olleet usein todella herkkiä, tai tosikoita, tai eivät muuten vain osaa ottaa kiusausta huumorilla.

Tämä kertoo paljon niistä sanomattomista säännöistä ja lainalaisuuksista joiden keskellä me ja lapsemme elävät. Herkkyys ja kosketus omaan tunne-elämäänsä koetaan heikkoudeksi ja sopeutumattomuudeksi. Sen sijaan opimme laskemaan itsellemme arvon sen mukaan, millaisia saavutuksia koemme itsellämme muiden silmissä olevan. Taloudellisen turvallisuuden saavuttaminen (ja turvallisuuden tunne yleensä), kunnioituksen saavuttaminen ja jatkuva edistyminen uralla ja työelämässä, uusimpien muotifarkkujen omistaminen ja kulttuurilliseen moraalikenttäämme sopivien tapojen ja tottumusten noudattaminen ovat asioita joiden raameissa saamme luvan todeta luovivamme onnistuneella tavalla elämässämme eteenpäin. Sisäistä kokemusta kulttuurimme ei arvosta.

On helppo yhtyä esimerkiksi Dalai Lamaan joka on sanonut, että nykyisen kulttuurisen ymmärryksen mukainen minuus on keinotekoinen, koska se perustuu ulospäin tehtävään vaikutukseen. Tällainen elämä on kuluttavaa, sillä se perustuu aina voittajaan ja häviäjään, hallitsijaan ja hallittavaan. Edes voittajana et voi pysähtyä hengittämään, sillä seuraavan kulman takana odottaa vihollinen ja voimasuhteet saattavat kääntyä.

Niin kauan kuin jäsennämme elämäämme ja sen arvoa ulkoisten mittareiden mukaan, ei ihmisen henkisen hyvinvoinnin ja yleisen inhimillisyyden lisääntymiselle ole juurikaan toivon pilkahduksia näkyvissä. Voimme kuitenkin yrittää irrotautua niistä kahleista joilla kulttuurimme rajoittaa ajatteluamme ja kokemistamme ja yrittää avata tietä itseemme, puhtaaseen, inhimilliseen ja empaattiseen, voimakkaaseen olemukseen, joka jokaisessa meissä on. Se on voima joka vie kestävällä tavalla ihmiskuuntaamme eteenpäin, sillä täydellistä ulkoista turvallisuutta ei ole mahdollista elämässä tietenkään saavuttaa.