Ehdottomuuden traditiosta

Kävimme vaimokkeen kanssa keskustelua Luterilaisesta kirkosta, taustalla homojen vihkimiseen liittyvä kysymys. Kuten mikä tahansa kulttuurillinen ilmiö, myös uskonnollinen traditio elää ja muuttuu, mutta mihin pisteeseen asti meillä on oikeus vaatia muutosta sen ulkopuolelta? Sama kysymys voidaan asettaa mihin tahansa kulttuurilliseen viitekehykseen.

Samaa sukupuolta olevien vihkimiseen liittyen voisi tietenkin ajatella ettei kyseessä ei ole kirkollinen asia ylipäätään. Meidän pitäisi siirtyä keskieurooppalaiseen malliin jossa naimisiin mennään maistraatissa ja hengellisestä rituaalista irroitetaan täysin kaikki hallinnolliset elementit. Se joka sitä kaipaa voi rituaalin järjestää erikseen sisäistä maailmaansa palvelemaan. Kirkkoa ei tässä keskustelussa edes tarvittaisi vaan kyse on lainsäädäntömme epäkohdista. Tietenkin uskonnollisen tradition moraalisesta ja eettisestä pohjasta voidaan olla montaa mieltä, mutta varsinkin sekularisoituneen ateistin tai kristityn (jolle traditio ei käytännön tasolla juurikaan merkitse kuin ehkä hyviä tapoja) pitäisi yrittää ainakin kunnioittaa ajatusta, että uskonnollinen traditio voi palvella ihmiselle jotain sellaista mitä sen ulkopuolelta ei voi ymmärtää, saatika arvostella. Luterilainen kirkko pitäisi kuitenkin irroittaa valtiosta uskonnolliseksi instituutioksi muiden joukkoon. Asiaa voi tarkastella myös hieman toisin, mihin palaan vielä.

Jos mietitään vain mahdollisia suhtautumistapoja traditioon, ja nimenomaan oman kulttuurimme sisällä, tulee ensimmäisenä mieleen kolme näkökulmaa jotka olen hihasta ravistamalla nimennyt ateistiseksi, traditionaaliseksi ja eklektiiviseksi.

Ateistinen näkökulma ei ole kosketuksessa traditioon sen metafyysisessä mielessä lainkaan ja suhtautuu siihen usein joko neutraalisti tai negatiivisesti. Negatiivisessa suhtautumisessa uskonto voidaan ajatella kärjistettynä rationaalisen ajattelun ja sen myötä kehityksen vihollisena. Uskontoon negatiivisesti suhtautuva ateistinen ajatusmaailma voi haluta sulauttaa tradition sisältämän aatemaailman hyväksymiinsä kulttuurillisiin normeihin. Siksi tämä esimerkkinä (ehkä huonona) esitetty homoliittojen vihkiminen voi olla tällaiselle henkilölle tärkeä asia, vaikkei traditio itsessään merkitsisi ihmiselle mitään. Asenne tosin johtuu varmaan suurimmalta osin kirkon nykyisestä asemasta valtion kyljessä.

Toinen ryhmä sisältää tradition sisällä elävät ihmiset. He ovat merkityksellistäneet tradition itselleen ainakin joltain osin auktoriteetinomaisesti ja nämä rakenteet mahdollistavat heille pyhän kokemuksen elämässään. Tottakai asenteita ja mielipiteitä löytyy laidasta laitaan myös tradition sisältä, mutta keskeistä on jonkinlainen olettamus, että traditiosta itselle johdetut säännöt ja vaatimukset ovat välttämättömiä ja niiden rikkominen rikkoo yhteyttä pyhän kokemiseen.

Eklektiivinen näkökulma, johon itsekin kuulun, näkee hengelliseen traditioon kuuluvat rakennelmat ja menetelmät suurelta osin vain "kognitiivisina kainalosauvoina" joiden avulla voidaan tavoitella jotain mikä on tavoittelemisenarvoiseksi yksilön omista lähtökohdista havaittu. Voin arvostaa traditiota sen pyrkimyksistä kosketukseen jonkin maallisen majamme arkisia ulottuvuuksia jalostuneemman aspektin kanssa, vaikka pitäisinkin esimerkiksi sen ympärille rakennettuja moraalikäsityksiä naurettavina. Nimillä ja palvonnan välineillä ei ole merkistystä vaan sillä mitä ne edustavat.

Näkökulmia on niin paljon kuin ihmisiäkin, mutta ehkä nämä tarjoavat hieman ulottuvuutta asian käsittelemiseen.

Ikävä kyllä tätäkään asiaa ei voi jakaa näin mustavalkoisesti, varsinkaan koko kulttuuri-identiteettiimme merkittävällä tavalla vaikuttavan luterilaisuuden kanssa. Hengellinen liike, tai mikä tahansa kulttuurillinen liike, ei ole jokin tyhjiössä oleva voima joka elää vain itsessään. Se säteilee ja on kanssakäymisessä ympäristönsä kanssa. Vaikka traditiota on voitava ymmärtää, on edellämainituista syistä helppoa ymmärtää miksi se voidaan nähdä myös uhkana, varsinkin silloin kun se on moraalikäsityksiltään voimakkaasti ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. On kuitenkin haastavaa yrittää löytää jonkinlaista ankkuroivaa pistettä, jonka kautta ulkopuolelta tehdylle arvostelulle voisi varauksetonta oikeutusta antaa. Pohjimmiltaan kaikki palaa inhimillisen kokemisen perusvoimiin, rakkauteen ja empatiaan. Moraali vaikuttaa usein kovin keinotekoiselta. Tasa-arvo on kunnioitettava itseisarvo yhteiskunnassa, mutta voimmeko vaatia itsellemme vieraan uskonnollisen tradition mukautuvan vallalla oleviin normeihin vain koska olemme eri mieltä, niin ääritapauksissa kuin luonteeltaan neutraalimmassakin asiassa? Vaikuttaako asiaan tradition asema ja koko yhteiskunnassa? Missä menee raja jolloin hengellinen traditio ylittää kriittisen rajan ja muuttuu vain politiikaksi joka on suuren vaikutusvaltansa vuoksi vapaata riistaa kaikille?

Tämä ei missään nimessä ole puolustuspuheenvuoro konservatiiviselle islamistisiivelle, vaan pyrkimys hieman kyseenalaistaa sitä itsetärkeyden muuria jonka kautta mielellämme asioita lokeroimme paremmiksi ja huonommiksi. Mitä lähempänä valtavirtaa liikumme, sitä vaikeampi kysymys on (islam vs. luterilaisuus). Olettamus omasta tietämättömyydestä on viisautta tässäkin asiassa. Se oma hengellinen traditio, tai länsimainen kulttuuri tuskin on edelleenkään se kehityksen korkein aste ja asia olisi hyvä muistaa kaikilla elämän osa-alueilla ja erityisesti kulttuurikeskustelussa.

Maahanmuuttajat tulevat usein maista, jotka ovat kulttuurillisesti huomattavasti enemmän uskonto- ja perheorientoituneita kuin sekularisoitunut länsi. Parempi elämä tarkoittaa heille parempaa perusturvaa omien elämälleen keskeisten arvojensa pohjaksi. Se ei tarkoita länsimaisen konsumerismin ja maallistuneen yhteiskunnan omaksumista ja pyhittämistä. Onnistuneen integraation tarkoitus ei ole saada arvomaailmaamme ensimmäisenkään maahanmuuttajan sydämmeen. Molemminpuoleinen kunnioitus ja ymmärrys luo sen sijaan pohjaa mahdollisuudelle jossa monikulttuurisuus kasvaa siksi rikkaudeksi joksi sitä kuullaan usein kutsuvan. Näin ihan syntyperäisten suomalaistenkin kesken.

Hyvä esimerkki aiheeseen liittyen ruotsalaisesta lähiöstä.

Aatteesta ja aatteettomuudesta

On vielä palattava hieman edelliseen kirjoitukseeni. Aatteetonta toimintaa on vaikea kuvitella olevan olemassakaan. Pohjalla lepää aina jokin ideologia joka määrittää oikean ja väärän, asioiden väliset tärkeyssuhteet ja millaisten asioiden puolesta ollaan valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia. Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kovin kaksinapaisesti ja ideologia on se joka tekee mustan mustaksi ja valkoisen valkoiseksi.

Aatteita on monenlaisia, mutta millainen aate koskettaa ihmistä? Mikä on se substanssi joka koskettaa ihmisenä olemisen syvimpia osia? Markkinatalous on mahdollistanut meille ennennäkemättömän hyvinvoinnin, mutta voiko talouskasvun ja mahdollisen "pragmaattisesti" sen jatkuvuuteen tähtäävän toiminnan ytimestä löytyä sitä substanssia jota haemme?

Kysyin Pekka Haavistolta keskustelutilaisuudessaan hänen mielipidettään aatepohjan tärkeydestä poliittisen päätöksenteon keskiössä. Hän kertoi rauhansovittelutehtävissä Etelä-Afrikassa tapaamansa islamistikapinallisen kertoneen etteivät he vihaa länsimaalaisia koska me olemme kristittyjä. He vihaavat meitä koska me olemme huonoja kristittyjä. Tämä on mielestäni hyvä tiivistys vaikka se vähintäänkin kyseenalaista traditiota kannattavan henkilön sanomaa onkin. Uuden sillisalaattihallituksen kasaansaaminen on varmasti ollut vaikea rasti, mutta ideologia olisi se ankkuri joka maadoittaa meidät toiminnan keskipisteeseen, siihen mitä haluamme ihmisinä sisimmältämme olla, inhimillisinä olentoina.

Inhimilliset arvot ja empatia, eriarvoisuuden väheneminen ja ekologisen kuormituksen väheneminen eivät toteudu jos emme uskalla avoimesti tunnustaa väriä. Ne eivät toteudu siksi, että ne vaativat uhrauksia. Ne eivät toteudu ilman ihmisiä jotka ovat valmiita luopumaan omastaan toisen hyväksi, valmiita tyytymään vähempään, valmiita muuttumaan, valmiita avaamaan silmänsä maailman ihmeellisyydelle. Vain inhimilliseltä pohjalta ponnistava ideologia voi luoda voimavarat tällaiselle muutokselle.

Jumala on kuollut.

Uudesta Vihreästä Langasta löytyvässä Niemeläisen kolumnissa kauhistellaan Jyrki Kataisen Pääministerin haastattelutunnin ilmoitusta, että hänen hallituksellaan ei ole yhteistä aatteellista pohjaa - Hallitus suhtautuu asioihin "pragmaattisesti" eli käytännöllisesti.

Kertooko tällainen ideologisesti kuollut keskushallinto jotain kulttuurimme tilasta? Kulttuurin ytimessä lähes kaikkina aikoina on keskeisenä elementtinä ollut uskonto,  mutta mitä länsimaisen konsumerismin ympärille rakentuneen "pragmaattisuuden" ytimestä voidaan löytää? Millaista arvoa aatteeton politiikka voi antaa moraalisille ominaisuuksille tai ainutkertaiselle yksilölle?

Aatteessa ihminen kohtaa toisen ja tuntee tulevansa osaksi yhteisöä. Tämä yhdistävä voima on nähtävissä niin hyvässä kuin pahassakin, mutta me jokainen sen jossain muodossa tarvitsemme. Tarvitsemme jotain joka merkityksellistää elämämme ja pelastaa meidät kosmiselta yksinäisyydeltä. Uskonto/Aate voi merkityksellistää yksilön elämän äärettömässä potentiaalissaan, mutta mistä ammennamme luomisvoimaamme kun jumalkuviamme ovat rationalismi, tehokkuus ja mammona?

Onneksi länsimainenkaan kulttuuri ei ole se kehityksen korkein aste. Se elää ja muovautuu kulttuurien puristuksessa. Jumalkuvamme vaihtuvat taas ja ehkä jonain päivänä tässä yhtiön kaltaisessa persoonattomassa koneistossa aletaan taas havaitsemaan yhteisön piirteitä. Siihen asti voimme inhimillisten arvojen kadotessa nyökytellä Nietzschen huomiolle: Jumala on kuollut. Me tapoimme hänet.

Kapitalismin alttarilla

Uusimman Vihreän Langan jutussa "Humanistit rahan asialla" Arvopaperi-lehden toimittajana työskentelevä Tommi Melender antaa aika kylmäävän kuvauksen aikamme hengestä puhuttaessa sukupolvemme älykkäimpien ja kyvykkäimpien yksilöiden halusta tehdä vain rahaa.

"Ajatus siitä, että näillä keinottelijoilla on tehokkaammat tietokoneet kuin Nasalla ja että he käyttävät koko älyllisen kapasiteettinsa siihen, että he etsivät markkinoilta hinnoitteluvirheitä, on hirveä".

Sukupolvemme älykkäimpien ihmisten määritelmästä voidaan tietenkin olla montaa mieltä mutta ajatus siitä, että kapitalistisen maailman rikkain (lue: vaikutusvaltaisin) eliitti muodostuu siten, että supertehokkaat tietokoneet haistelevat markkinoilta virheitä ja tekevät automatisoitua kauppaa, pistää miettimään mitä järkeä tässä on? Mihin todellisuuteen tällainen toiminta perustuu? Ainakin olemme valmiita uhraamaan koko olemuksemme tällä alttarilla.

Jyväskylä tekee ilmastopolitiikkaa.

"Jyväskylän valtuusto on hyväksynyt Jyväskylälle ilmasto-ohjelman kokouksessaan 22.8.2011. Ilmasto-ohjelman on tarkoitus nostaa ilmastonmutoksen torjuminen kaikkea politiikkaa läpileikkaavaksi teemaksi. Ilmasto-ohjelmassa on asetettu Jyväskylälle tavoitteeksi  leikata päästöjä 20% vuoteen 2020 vuoden 2005 tasosta." - Ote vihreän valtuustoryhmän tiedotteesta 23.8.2011.

On erinomaisen hieno asia, että tuoreella (toistamiseen) kotikaupungillani ylipäätään on ilmasto-ohjelma. Tavoite on asetettu tarpeeksi lähelle, kahdeksan vuoden päähän, ollakseen konkreettiselta tuntuva, mutta sisällöltään ohjelma herätti silti hieman kahtiajakoisia tuntemuksia.

Ohjelmassa on nostettu useaan otteeseen pinnalle ideologisen tiedottamisen ja valveutuneisuuden lisäämisen tärkeys yksittäisten kaupunkilaisten arjessa. Internet-pohjainen kimppakyytipalvelu on mielestäni loistava esimerkki jokaista konkreettisesti koskettavasta palvelusta, jossa yhdistyy mahdollisuus hyötyä taloudellisesti ekologisesta ratkaisusta, mutta myös potentiaali yhteisöllisyyden lisääntymiseen omalla asuinalueella, mikä on mittaamattoman arvokasta inhimillisen hyvinvoinnin edistäjänä. Miksi rajoittaa tätä kimppakyyteihin? Samaa periaatetta voisi laajentaa koskemaan mitä tahansa työkalujen lainausringistä lapsenhoitoon (yhteisöllisyyden tiivistyessä). 

Ohjelma sisältää paljon konkreettisiä välineitä päästöjen leikkaamiseen, mutta  hengeltään ohjelman punaisena lankana on kuitenkin usein ajatus etsiä tapoja kuluttaa tehokkaammin, kun mielestäni keskeinen ideologinen liike pitäisi olla kohti vähemmän kuluttavaa yhteiskuntaa.

Energiatehokkaan rakentamisen ennakko-ohjauksen järjestäminen on sinällään hyvä ajatus, mutta pohjimmiltaan kyse ei ole vain rakennustekniikasta vaan tarvemaailmaailmasta joka ihmisillä tänä päivänä asumisen suhteen on. Asuntomessut ovat ylimitoitettuine lukaaleineen malliesimerkki materialistisesta turhamaisuudesta ja puurakentamisen esitteleminen siellä on mielestäni hieman ulkokultaista jos siihen ei sisälly viestiä pröystäilevää ja tuhlailevaa asumistyyliä vastaan, sitoi se puu nyt materiaalina sitten hitusen hiiltä tai ei. 

Passiivirakentamiseen en ole niin paljoa perehtynyt, että uskaltaisin siihen kauheasti ottaa kantaa, mutta jos hometaloja ilmaantuu tiukasta kilpailusta ja holtittomasta rakentamisesta johtuen jatkossakin samaan tahtiin kuin Jyväskylässä nyt, en lähtisi aivan ensimmäisenä rahojani täysin tiiviin rakentamisen pitkäikäisyyden puolesta veikkaamaan.

Kaupungin ruokapalvelun lähi-, luomu-, ja sesongin mukaiseen-, sekä kasvisruokaan painottaminen oli mukavaa luettavaa, vaikka ainakin ilmasto-ohjelman puitteissa puhutaan vain epämääräisistä "pyrkimyksistä" tehdä sitä ja tätä. Olen asunut viimeisen 4 vuotta Lapua-Seinäjoki -akselilla, jossa julkinen sektori säväytti puolitoista vuotta sitten kilpailuttamalla kaikki julkisen sektorin ruokahankinnat siten, että perunaa ja marjoja tuotiin Puolasta, broileria Thaimaasta (kesken lintuinfluenssaan liittyvien tuontikieltojen. Myöskään Thaimaalaisten harrastama rutiiniluonteinen antibiootin syöttäminen linnuille ei tuntunut haittavaan) ja muuta lihaa ties mistä. Samaan aikaan Atria työllistää Seinäjoella muutaman tuhatta ihmistä ruokateollisuudessa.

Oli kyse sitten ruuasta tai mistä tahansa, julkisen sektorin kilpailutuksiin liittyvä hankintalaki määrää jäykät raamit päätöksenteolle. Kotiinpäin vetämisen estämiseksi täytyy etukäteen kyetä kirjaamaan hyvin yksiselitteisesti kilpailutuksen ratkaisua ohjaavien ominaisuuksien painotukset. Hinta on yksinkertainen mittari ja varmasti ostoista vastaavalle helppo tapa hoitaa homma kotiin ilman pelkoa markkinatuomioistuimen kanssa asioimisesta kun taas ideologisia arvoja voi kankean järjestelmän puitteissa olla hankalampi muuttaa mitattaviksi määreiksi.

Tämän valossa ja ylipäätään yhteiskunnallisen talous- ja normiohjauksen puuttuessa on yksittäisen kunnan tasapainoiltava omien ideologisten valintojensa ja vallitsevan poliittisen ja kulttuurillisen ilmapiirin välillä. Vaikeaa se varmasti on mutta ekologisen vastuunkannon toivoisi olevan kuitenkin jotain muutakin kuin viestintäosaston viherpesua, joka ammutaan alas ensimmäisenä kun aletaan katselemaan mitä sinne viivan alle excelissä jää.  

Ainakin päätöksenteon soisi olevan tarpeeksi läpinäkyvää ja avointa, jotta kansalainen näkisi minkä väriset silmälasit päässä maailmaa on katseltu kun päätöksiä on tehty. Joissakin kunnissa asian suhteen on oltu rohkeampia, kuten Kuopiossa jossa päätöksenteon yhteydessä kirjataan päätöksiin onko toiminta ilmasto-ohjelman hengen mukaista vai vastaista. Jyväskylässä ei haluttu vielä näin suurta roolia ekologiselle näkökulmalle antaa, mutta suunta on ehdottoman hyvä.


--
Edit. 13.9
Yöllisten kirjoitustuokioiden jäljiltä tekstiä jäsennetty ja asiaa hieman lisäilty kirjoituksen johdonmukaistamiseksi.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja

Kirjoitus on jatkopohdintaa aikaisempaan maahanmuuttoon liittyvään kirjoitukseeni, jonka taustana oli problematiikka hyvän tarkoituksen ja keinojen välillä.

Mitä suuremmalla auktoriteetilla johonkin ideologiaan suhtaudutaan, sitä fanaattisemmaksi tulevat sen tunnustajat ja sitä armottomampia he ovat tehdessään aatteentunnossaan kansastaan ja koko maailmasta onnellisempaa paikkaa elää. Tämä ei koske vain uskonnollisia traditioita vaan mitä tahansa rakennelmia joilla ME erotetaan HEISTÄ. Kommunismi, kapitalismi, katolilaisuus... Onko isänmaallisuus sen kummempi rakennelma kuin nämä muutkaan? Onko tämä kollektiivinen itserakkaus, jota kansallistunnoksikin kutsutaan, vain yksi tarpeeton opittu skeema, vaikkakin evolutiivisesti luontainen, jonka pohjalta syntyy hyvien ihmisten huono maailma? 

Niin tai näin, rajoilla on joka tapauksessa tapana siirtyä, yhteisöillä yhdistyä ja moraalilla elää. Vai mitä mieltä olisi 50 vuotta sitten elänyt yhdysvaltalainen jos hänelle kerrottaisiin mistä kaikista epidermiksen kerroksista vuonna 2011 valkoista taloa hallitsevalta mieheltä löytyy melanosyyttejä?

Ihmiset kaikkialla maailmassa koostuvat pääpiirteittäin varmaan samoista aineksista kuin mekin. Olemme vanhempia, poikia ja tyttäriä, jollain tasolla inhimillistä hyvää hyväksyviä ja pahaa paheksuvia. Kuitenkin: ”Helvetti on täynnä hyvää tahtoa ja hyviä toiveita”.

Keinoja ei voi pyhittää päämäärällä. Emme voi haaveilla ajasta, jolloin kaikki tekevät kuten me hyväksi ja oikeaksi koemme. Ainoa todellinen ja mahdollinen muutos on se, joka tapahtuu meissä itsessämme tässä ja nyt. Todellinen päämäärä elää ainostaan nykyisessä toiminnassamme.

Ihmisoikeuksien suhteellisuudesta

Yksilön oikeudet tuntuvat olevan päivän polttava aihe ja sananvapauden varjolla oikeutetaan monenlaisen materiaalin julkituontia, yhteiskunta-/maahanmuuttokritiikistä paskan syöntiin. Oikeuksiin puuttuminen rikkoo välittömästi voimasanoista suurinta – ihmisoikeuksia. Jos ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa, milloin tahansa ja miten tahansa, niin kauan kuin se on vain lain silmissä ”sallittua”, johtaako se jossain vaiheessa tilaan jossa yhteisö sairastuu?

Ihmiset ovat keskimäärin kiinnostuneempia oikeuksistaan kuin velvollisuuksistaan, joiden usein ajatellaan vähenevän materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä. Länsimaissa ihmisoikeuksien tarkoituksena koetaan olevan hyvin individualistisen maailmankuvan turvaaminen, yksilön jalustalle nostaminen. Periaatteessa näin pitää ollakin.

Utopistiset yhteiskuntakokeilut kuten kommunismi perustuvat ajatukselle, että yksilöt ovat vain pieniä rattaita suuressa koneistossa ja kun yhteiskunta rakennetaan alusta loppuun vallassa olevan elimen ideaalia kuvastamaan, pitäisi koneessa olevan yksilön mukautua tähän ideaaliin ja toimia oman hyvinvointinsakin kustannuksella tämän suuremman kollektiivin hyödyksi. Kuten historia ja nykypäivänkin maailmanpolitiikka osoittaa, tällainen kone ei toimi ainakaan ilman rautaista ylläpitoa.

Yhteiskunta voi hyvin vain kun yksilöt kunnioittavat lakeja, eivät pakosta vaan henkilökohtaisen moraalitajunsa ohjaamina. Yhteiskunnan perusarvojen taas tulisi pohjautua sellaisiin lainalaisuuksiin, jotka toteutuvat kulttuurista ja elämänmuodosta riippumatta. Kaikki olennot tavoittelevat hyvinvointia ja kaikilla olennoilla on sama oikeus se myös saavuttaa. Kaikki haluavat vapautua kurjuudesta.

Ihmisoikeuksia ei voi tarkastella sinällään, nostamatta rinnalle kysymystä ihmisen vastuusta. Vastuuntunto syntyy ihmisen kypsyydestä, ei rajoittavista laista. individualismia ei tule vastustaa vaan sisäisen kasvun mahdollistavia arvoja ja periaatteita tulee ylläpitää ja ravita.

Yksilön ja yhteisön etujen ja oikeuksien pohtiminen voi tällöin saada hieman monisyisempia värejä.

Tehdasasetukset vs. oikeusvaltio

Olemme luonnostamme laumasieluja, taipuvaisia sosiaalisiin hierarkioihin, taipuvaisia soveltamaan eri moraalikoodia itseemme kuin muihin, sisäänpäin lämpeäviä ja kostonhaluisia. Tämän päivän lähi-idän kunniakulttuurit ovat lähimpänä sitä kulttuuria joka on ollut vallalla suurimman osan ihmiskunnan historiassa. Niin kuin valtioiden välisessä mittakaavassa tänäänkin, on yhteisön vakaus perustunut uskottavaan pelotteeseen, koston mahdollisuuteen. Kosto on suloinen koska siihen taipuvaiset ovat jatkaneet sukuaan laupeita posken kääntämiseen taipuvaisia kanssaeläjiään useammin.

Mediasta seuraamme maailmalla tapahtuvia kansannousuja, sisällis-sotia ja julmaksi kokemaamme käyttäytymistä eri kulttuureihin kuuluvissa yhteisöissä. On luonnollista tehdä eroa meidän ja muiden välille, lokeroida käytökseltään primitiiviseltä vaikuttavat ihmiset alapuolellemme.

Psykologisesti olemme kuitenkin kehittyneet pääosin nykyiselle tasollemme kauan ennen ihmisryhmien erkanemista toisistaan, evolutiivisten vaihteluiden ollessa lähinnä rodullisia. Mikä sitten estää meitä turvautumasta oman käden oikeuteen? Mikä mahdollistaa esimerkiksi ihmisluonnon kannalta vaikeasti pureskeltavan tasa-arvo –ajattelun voimistumisen niin oman yhteisön sisällä kuin laajemminkin?

Taustalla on yhteiskuntakokeilujen joukossa yksi parhaista, institutionaalinen järjestely nimeltään oikeusvaltio. Kun koemme, että yhteiskuntamme puolustaa kunniaamme ja oikeuksiamme, ei oman käden oikeutta tarvita. Tutkimukset kertovat henkirikollisuuden vähentyneen Suomessa 1900-luvun alusta, vaikka media mielellään vastakkaista mielikuvaa mielellään yllä pitääkin. Olosuhteiden synnyttämää väkivaltaa on vähentänyt erityisesti yhteiskunnan tasa-arvoistuminen ja tilastoja pitääkin suurelta osalta yllä kuningas alkoholi, jolla on osansa suurimmassa osassa suomalaisista henkirikoksista.

Mutta mitä tapahtuu jos luottamus oikeusvaltioon katoaa? Kauanko kestää, että sivistyksen pieni pintakerros raapaistaan pois ja ihmisluonto palaa tehdas-asetuksille? Veikkaan ettei kovin kauaa. 

Maahanmuuttopolitiikan problematiikkaa

Maahanmuuttokysymyksistä ei näytä tulleen näiden vaalien aikaan keskeistä aihetta, mutta henkilökohtaisesti asia on askarruttanut hieman enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Helsingin Sanomien vaalikone väitti minua Perussuomalaiseksi. Loukkaannuin.

Onko maahanmuuttopolitiikka liian löyhää (kuten olen lähtökohtaisesti taipuvainen ajattelemaan) ja pitäisikö maahanmuuttoa ylipäätään rajoittaa nykyisestä?

Maahanmuuttoon suhtautuminen on pohjimmiltaan ideologinen asia. Moraalimittarin raja-arvoina toimivat toisessa päässä kaikkien ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ja solidaarisuus, toisessa taloudellisen hyödyn tavoittelu. Yleisesti hoettu teesi kuuluu ”Tervetuloa vain tekemään töitä”, mutta missä loppuu humaanius ja ”herrarotu” – ajattelu alkaa?

Vuosi sitten julkaistun (perustuu vuoden 2008 tilastoihin) tilaston mukaan Suomalaisia paremmin työllistyvät suhteellisesti kansalaisuuden mukaan mm. Kenialaiset, Nigerialaiset, Ghanalaiset ja Romanialaiset. Sudanin, Somalian, Irakin, Afganistanin ja Myanmarin kansalaisten työttömyysaste sen sijaan oli yli viisikymmentä prosenttia. Jälkimmäisen ryhmän kansalaiset ovat kiintiöpakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien tilastojen kärkipäässä. Kiintiötilastot täällä. Turvapaikanhakijoiden TOP 2010: Irak 575, Somalia 571, Bulgaria 485, Venäjä 436 ja Afganistan 265.

Mittasuhteita hahmottaakseni muistutan myös, että vaikka olen tietoisesti listannut tähän kansalaisuuksia jotka syystä tai toisesta (ihon väriin ja uskontoon liittyvät ennakkoluulot?) herättävät eniten keskustelua, on suomessa niiden 11 500 somalin lisäksi mm. 50 000 venäläistä, 26 000 virolaista, 30 000 ruotsalaista jne.

Vaihtelua siis kuitenkin on ja pitäisikö maahanmuuttopolitiikan sitten suuntautua entistä tarkempaan valikointiin, ns. rusinoiden poimimiseen pullasta? Vapaata liikkuvuutta EU:n sisällä emme voi rajoittaa kuin eroamalla EU:sta, mutta muuhun maahanmuuttoon liittyviin asioihin pystymme vaikuttamaan halutessamme paljonkin.

Helppoa olisi lähteä vain kärjistäen tälle ”tervetuloa tekemään töitä” -linjalle ja ottaa maahan vain pakolaisia, jotka olisivat itse asiassa jo valmiiksi lähes suomalaisia ja kulttuuriimme täysin mukautuneita. Räsäsen mielestä saisivat olla kristittyjäkin. Turvaisimme talouskasvumme kaikkein tehokkaimmin ja hieman kun lisäisimme vielä geeneihin perustuvia vaatimuksia niin itse Hitlerkin olisi tyytyväinen. Ei kuitenkaan aivan sellaisenaan oman moraalini raameihin mahdu.

Ensisijainen ongelma eivät ole tietyistä maista/kulttuureista tulevat ihmiset, vaan haluttomuutemme satsata tarpeeksi heidän integroimiseensa yhteiskuntaamme. Vihreillä on erinomaisia ehdotuksia kotouttamisen kehittämiseksi, kuten maahanmuuttajien velvoittaminen kotouttamisohjelmiin (kielikurssit jne.) sosiaalietuuksien saamisen ehtona. Kotouttamisen onnistumisen seurantaan on oltava mittarit ja kunnissa virkoja tukemista ja seurantaa tekemään. 

Maahanmuuttajat tippuvat yleisimmin alimpiin sosiaaliluokkiin ja siksi myös rakenteelliset tekijät kuten rakentaminen näyttelevät tärkeää osaa onnistuneessa kotouttamisessa. Jos halvat vuokra-asunnot ja kovan rahan asunnot tehdään aina vastakkaisille puolille kylää, niin mihinkähän ne maahanmuuttajat ja alimmat sosiaaliluokat keskittyvät? . Suomen kansainvälisin lähiö on Varissuo Turussa, jossa asukkaista noin 33 % on vieraskielisiä. Ruotsissa on kyliä joissa jopa 90% väestöstä on ulkomaalaistaustaisia.

Kun kotouttamispuoleen satsaaminen otetaan tosissaan, olemme taas alkuperäisen kysymyksen äärellä: onko hyväksyttävää poimia vain rusinat pullasta? Tilastojen ja kotouttamisen onnistumiseen kehitettyjen mittareiden avulla on helppo rajata mistä maista tulevat kansalaiset työllistyvät parhaiten ja huonoiten. Valikoiminen johtaa herkästi taas karsastamaamme ”herrarotu” – ajatteluun, mutta ehkä tähänkin olisi mahdollista löytää jokin kaunis keskitie, joka palvelisi parhaiten taloustilannettamme ja työvoimatarpeitamme, muttei täysin jalojen humaanien aatteidemme kustannuksella?

Jos maahanmuuton aiheuttamat kustannukset ja tulot (sosiaalimenot vs. verotulot) toimisivat jonkinlaisena mittarina, voisimme esimerkiksi säännöstellä maahanmuuton valikointiperusteita sen mukaan kuinka tehokkaasti kotouttamisessa onnistumme. Jos viivan alla näkyy plussaa (tai mitä tahansa olemme määrittäneet raja-arvoksi) voidaan maahanmuuttopolitiikkaa löysätä. Jos taas kustannukset ylittävät kipurajan, käymme läpi kotouttamisprosessin ja puutumme ongelmakohtiin ja tiukennamme valintaa väliaikaisesti maihin, joista tulevat ihmiset tilastollisesti kotoutuvat sen hetkiselle osaamisellamme parhaiten. Samalla perusteella voisimme puuttua myös esimerkiksi perheenyhdistämishakemuksiin, joiden määrä yksin Somaliasta on kasvanut räjähdysmäisesti. 

Humaaneja tai emme, niin yhteiskuntamme ikävä kyllä pyörii vielä jatkuvaan talouskasvuun perustuvan järjestelmän päällä ja sille tuntuu olevan ominaista toimia hieman kuten rumpali Wolfin ensimmäisillä levytyksillä. Soitetaan hieman nopeammin kuin taidot riittävät. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset eivät voi olla vain talouspolitiikkamme nappuloita, mutta taloutemme ja yhteiskuntamme täytyy olla terve, että kykenemme humanitääristä työtä tekemään myös huomenna.

Kotouttamisen kehittämisen tulee olla aina huolenaihe numero yksi, mutta oikeuttaako tarkoitus joskus keinot?

Uskosta, Uskonnosta ja Politiikasta

Vaalien alla on toistuvana kiistakapulana ollut uskonnon ja politiikan sotkeutuminen. Liberaalit syyttävät Kristillisdemokraatteja kristillisestä traditiosta tulkittujen moraalikäsitysten sotkemisesta yhteiskuntapolitiikkaan ja toisinpäin. Asmo maanselkä kirjoiti mietteitä tästä blogissaan tänään.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoitellut, on hyvä ymmärtää uskon ja uskonnon välillä mahdollisesti olevat erot. Uskon voisi lokeroida määrittelemään ihmisen henkilökohtaista suhdetta hengellisyyteen hänelle sopivan tradition puitteissa, kun taas uskonto kuvastaa voimakkaammin kollektiivisia ominaisuuksia kulttuuristamme ja tavoistamme. Nämä tietenkin vaikuttavat yleensä voimakkaasti myös ensin mainittuun. Mistä sitten närästys uskon asioiden sotkemisesta yhteiskuntapolitiikkaan ja kuinka uskon sitten pitäisi syntyä, elää ja manisfestoitua ihmisen elämässä?

Minulle hengellisyys on jotain jonka tavoitteena on kasvaa yksilönä elämään mahdollisimman rikasta ja täydellisesti omaa olemustani ja arvomaailmaani kuvastavaa elämää. Se mitä yksilön aito sisäinen olemus on, on kuitenkin jotain joka voi olla syvällä opittujen skeemojen, ulkopuolelta kulttuurista tulevien vaikutteiden ja sosiaalisessa ympäristössä luotujen odotusten ja olettamusten luomien toimintamallien takana. Itsetuntemuksen kehittäminen on hyvin olennaista tämän prosessin jatkumisen kannalta.

Itsetuntemuksen kehittyminen ei kuitenkaan tapahdu vain kirkossa tai rituaalikammiossa mietiskelemällä, vaan myös toiminnalla ulkoisessa maailmassa, jokapäiväisessä elämässä. Toimimalla sen mukaan mitä oma intuitio ja halut sanovat. En puhu nyt pikkumaisista hetkellisistä materialistisista haluista uuden elektronisen leikkikalun tai seksin saamiseksi, vaan halusta joka kumpuaa siitä kuka syvimmiltäsi olet ja kuinka se olemus parhaalla mahdollisella tavalla kuvastuu myös ulkoiseen olemukseesi. Tähän voi tottakai liittyä oleellisesti myös mainittuun seksuaalisuuteen liittyvät tekijät, mutta on kuitenkin syytä tiedostaa ero jonkin asian haluamisen ja joksikin tulemisen halun välillä.

Tällainen toiminta voi olla mitä vain iltalukion, tai psykologian opintojen aloittamisesta avoimessa yliopistossa ekologisiin asioihin paneutumiseen ja niissä vaikuttamiseen, esimerkiksi oman ruokavalionsa muuttamiseen tai luonnonsuojelusäätiöön, tai vaikka poliittiseen puolueeseen liittymiseen.

Niin, miksi sitten uskon asioiden sotkeminen politiikkaan on niin paha asia? Eihän se oikeastaan välttämättä olekaan. Jokainen politiikassa toimiva ihminen haluaa (toivottavasti) ajaa asioita jotka kuvastavat hänen omaa arvomaailmaansa. Näin pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.

Harmi että emme elä täydellisessä maailmassa ja suurin osa ihmisistä elää unessa ulkoisten vaikuttimien riepoteltavana, usein yksipuoliseen informaatioon tukeutuen ja haluttomana synnyttämään henkilökohtaista kitkaa, jonka avulla itsetuntemus ja tietoisuus itsessä ja ympäristössä tapahtuvista asioista voisi kasvaa.

Demokratiaan myös kuuluu, että jokainen ihminen saa sanottavansa sanoa. Myös tyhmät ihmiset ja ne jotka ovat väärässä.

Miehisiä mietteitä synnytyksestä ja luonnollisesta lapsuudesta

Muutama päivä takaperin YLE näytti dokumentin liittyen Tammisaaren luonnonmukaisiin synnytystapoihin erikoistuneen synnytysosaston lopettamisesta viime kesänä. Tapahtuma oli taas yksi surullinen esimerkki siitä kuinka taloudellisten intressien rinnalla ei inhimillisillä arvoilla ole sijaa.

Synnyttäminen on evoluution hienovaraisen valinnan seurauksena kehittynyt tapahtuma, jonka jokainen osa valmistautumisesta itse synnytykseen, lapsen vastaanottamiseen ja yhteisen elämän aloittamiseen vaikuttaa suuresti lapsen JA äidin kehittymiseen niin emotionaalisesti kuin fysiologisestikin.

Tammisaaressa tehty pitkä työ luonnonmukaisen synnytyksen ja imetyksen tukijana tehtiin tyhjäksi vetoamalla pelkoihin. Vetoaminen HUSin tarjoamiin tehohoitomahdollisuuksiin ääritapauksissa, tilastomatematiikka ja kuoleman pelko, maalataan suurilla kirjaimilla seinälle. Samalla sanotaan hyvästit viherpiipertäjien typerälle ajatukselle, että tässä suvunjatkamiseen liittyvässä operaatiossa voisi olla kysymys jostain kauniista tapahtumasta, johon sisältyy muutakin kuin käyrä monitorilla. 

Synnytysten laitosmainen hoitaminen suurissa yksiköissä varmasti vähentää lapsikuolemia niissä harvoissa poikkeustapahtumissa, mutta kuinka paljon se tekee hallaa lapsen elämälle jo ensimmäisten hetkien aikana. Henkilökunnan määrä ei kasva synnyttäjien mukana, henkilökohtaisen suhteen muodostuminen avustajan ja synnyttäjän välillä tulee entistäkin vaikeammaksi ja seurannan vähyys pakottaa medikalisoimaan synnytyksen kulkua mahdollisimman pitkälle jo varmuuden vuoksi.

Lääkeaineet estävät kehon normaalia hormoonitoimintaa toimimasta evoluution tarkoin valitsemalla tavalla ja kiire pois salista ei jätä mahdollisuutta tutustua lapseen rauhassa ja keskittyä ensi-imetykseen, joka on jatkon maidontuotannon kannalta hyvin oleellista. Sitten ihmetellään miksi länsimaisilla naisilla on ongelmia imetyksen kanssa. 

Kuvaan tulevat korvikkeet, jotka ovat nimensä mukaisesti vain korviketta tilanteessa, jossa äidinmaitoa ei ole syystä tai toisesta saatavilla. Kuitenkin korvike mielletään vanhemman elämää helpottavaksi ruoka-aineeksi, joka myös ensisijaisena vaihtoehtona äidinmaidon sijaan on ihan hyväksyttävä vaihtoehto lapsen ruuaksi. Ja vaikka imetys sujuisikin hyvin, aletaan neuvolassa paheksua imettämistä viimeistään vuoden kohdalla.

WHO:n kansainvälinen suositus imetykselle on 2 vuotta. Kulttuurissamme tätä pidetään kuitenkin outona ja imetystä tunnutaan ajavan alas ammatti-ihmisten toimesta neuvoloissa niin aktiivisesti ilman mitään todellista lapsen kehitystä tukevaa syytä, että pakko ihmetellä mistä tämä johtuu. Kun lisäksi seksuaalisesti vääristynyt kulttuurimme kokee imettämisen julkisesti jotenkin paheksuttavana, on imetyksen jatkaminen sen hyödyt tiedostavallekin usein vaikeaa. Mitään terveydellistä perustetta tälle kehitykselle ei ole. Kyse on kulttuurillisesta tekijästä joka on vastoin kaikkea mikä edesauttaisi lapsen terveyttä, sekä lapsen ja vanhemman vuorovaikutussuhteen optimaalista muodostumista. Taustalla on halu saada naiset nopeasti takaisin töihin BKT:tä kasvattamaan, elintarviketeollisuuden tukeminen, lääketeollisuuden lobbaus?

Spinaalipuudutuksessa ja korvikkeiden kanssa ei synny automaattisesti huonoja ihmisiä, tietenkään, mutta medikalisoituneempaan ja epäluonnollisempaan suuntaan tapahtuva kehitys synnyttämiseen liittyen on yksi surullinen kappale tarinaa jonka sääntöjä ja lainalaisuuksia seuraten elämme ja toimimme, usein täysin päinvastaisin seurauksin kuin kuvittelemme.

Mikä on se syy miksi kulttuurissamme on onnistuttu kääntämään maailman luonnollisin tapahtuma joksikin niin vieraaksi, vaaralliseksi ja luonnosta irralliseksi? Pelkäämme kipua ja elämän epävarmuutta niin kovasti, että kulutamme itsemme loppuun sitä läpi elämämme vältellessämme. Toisaalta voisimme vain avata silmämme ja korvamme ja katsoa hieman ahdasmielistä tapakulttuuriamme syvemmältä ja päättää itse kuinka näemme ja koemme.

Tietoa on kyllä saatavilla ja päätös mielekkäästä tavasta toimia kannattaa jättää itselle, ei neuvolan tädille.

www.imetys.fi

www.kiintymysvanhemmuus.fi

Tiina Kaitaniemi: Luonnollinen Lapsuus

Kirjoittaja on elämänmenoamme ihmettelevä tuore isä.

Materian ja hengen markkinoilla

Teknologia ja sen mukana kasvanut materialistinen hyvinvointi, sekä sitä taitavasti ja päämäärätietoisesti ajava markkinakoneisto, yhdistettynä joidenkin monoteististen uskomusjärjestelmien asemaan äidinmaidosta saatuna ”maailmankarttana” on luonut yhtälön, joka on ajanut ihmisen sairaaksi ja ympäristöstään erilliseksi yksiköksi.

Monoteistiselle maailmankuvalle keskeistä on ajatus siitä, että jumala on maailmasta erillinen entiteetti. Materialistisesta maailmasta erillisenä se johtaa ajatukseen, että luonto kaikkine rikkauksineen on jotain jolla ei ole sielua tai henkeä, josta syntyy omistaja-omistus -suhde luonnon ja myös erilliseksi uskotun ihmisen välille. Monoteististen järjestelmien ja ekologisten ongelmien välille ei tietenkään voi vetää suoraan yhtäläisyysmerkkiä, mutta lähtökohdat tarjoavat ajatusmallin, joka jalostamattomana johtaa helposti tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. Taloudellisen hyvinvoinnin myötä luonnon kiertokulku vuodenaikojen osalta vaikuttaa yhä vähemmän elämäämme, koska se Israelilainen appelsiini saadaan jokatapauksessa aterialle päivittäin. Tämä osaltaan eristää ihmistä ympäristöstään.

Mikä tahansa ihmisen hyvinvointia mittaava tutkimus kertoo että perustarpeiden täytyttyä raha ei tuo sisältöä elämään, vaan sitä luovat mm. sosiaaliset suhteet ja kestävää kehitystä tukevat harrastukset, kuten kiireetön nauttiminen elämästä ja ympäristöstä. Kuitenkin näiden asioiden myöntäminen ja emotionaalisten arvojen tunnustaminen ja tavoittelu tuntuvat asialta johon ei uskalleta täydellä sydämellä lähteä. Syitä on varmaan useita. Perusturvan tavoittelu ylipäätään, jonka kanssa tämän päivän pieni ydinperhe on usein aika yksin ja joka on yhteiskunnassamme saanut käsitteenä täysin ylimitoitetut mittasuhteet, on tehokkaasti omaksuttu talutusnuora. Taustalla voi olla myös kulutuskulttuurimme ja kristillisen maailmankuvamme luoma pohja, joka on leikannut ihmisen irti henkisestä perimästään, jolloin meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hukuttautua valheellisen hyvinvoinnin maailmaan, jota myydään meille halvan viihteen, kertakäyttömaterian ja turhamaisuuden markkinoilla.

Ekologisilla kriiseillä ja tilastofaktoilla pelottelemisella ei ole vaikutusta niin kauan kuin ihmisellä ei ole tasavertaiseen kunnioitukseen pohjautuvaa suhdetta ympäröivään maailmaan ja sen ilmiöihin. Kotiseutunsa ominaisuuksien, rakenteiden ja luonnonrytmien arvostaminen on paitsi yksilön kannalta eheyttävää paikkansa löytämiseksi tässä kiireisessä maailmassa, myös kulttuurillisesti rikastuttavaa liikettä. Kulttuuri, joka rapistaa materian ja hengen väliin erilaisten instituutioiden (niin taivaallisella kuin maallisellakin mandaatilla toimivien) toimesta rakennettua muuria luo kitkaa, joka synnyttää luonnollisella tavalla kestävämpää tapaa jäsentää maailmaa.

Tasapainoisen ja eheän itsen rakentaminen lähtee näiden perimmäisten periaatteiden kyseenalaistamisesta ja rikkomisesta. Kyseenalaistaminen voi ajaa toimimaan kestävällä tavalla yksilökeskeisyyden rakentuessa uudenlaisen, yhteiskunnallisesta moraalikentästä ehkä poikkeavan arvomaailman ympärille. Silloin valinnat eivät synny pakon, pelon ja välttämättömyyden, vaan halun, kunnioituksen ja aidon empatian ehdoilla. 

Kenelle oikeudet kuuluvat?

Taannoin erään suomalaisen puolueen kotisivuilta löytyvän puolueohjelman ekologisiin arvoihin perehtyessäni päällimmäisenä mieleeni jäi puolueen erikseen painottamansa arvotekijä. Vaikka luonnonsuojelu on tämä puolueen mielestä hyvä juttu ja sitä pitää tukea, niin he eivät halua olla missään tekemisissä "ekofilosofioiden" kanssa joiden mukaan ihminen ei olisi jollain tavoin muita luonnonkappaleita tärkeämpi olento. Halu tämänkaltaisen erittelyn tekemiseen on surullista ja paitsi suurin syy siihen miksi ylipäätään olemme nyt ekologisen kriisin kynnyksellä (ja yli), myös yksi syy irtonaisuuden tunteeseen ja henkiseen pahoinvointiimme.

Lähes kaikki maailman oikeusjärjestelmät määrittelevät luonnon resurssit omaisuudeksi ja periaatteellinen vakaumus jonka mukaan ihminen olisi jotenkin luonnonlakien ulkopuolinen olento on pitänyt huolen siitä, että omistajan ja omistuksen (joka on täysin vailla oikeuksia) välille on vakiintunut välinpitämätön riistosuhde. Ihminen on kuitenkin vain yksi riippuvainen osanen luonnon koneistossa, eikä sitä riippuvuutta poisteta Jeesuksenkaan avulla.

Ihmisen mustasukkainen pyrkimys pitää luonnon hallinta omissa käsissään ja halu pitää kiinni omaisuudestaan (luonnonresursseista) luovat eturistiriitatilanteen, jonka puitteissa ei varmastikaan löydy ideaalitilannetta, jossa me määrittelisimme itseämme ja toimintaamme osana luonnon eloyhteisöä kokonaisuudessaan. Ihmisen ja maailman eloyhteisön tulee hyödyttää molempia osapuolia. Kuinka mikään muu vaihtoehto voisi olla pitkässä juoksussa kestävää? Kuinka kaukana nöyryyden oppiminen sitten on? Todennäköisesti ainakin hyvin paljon kauempana kuin nykyisen talousjärjestelmämme täydellinen romahtaminen.

Sen sijaan että mietimme kuinka toimintaa tehostamalla säätelemme resurssien käyttöä, voisimme vaihteeksi hieman toppuutella tätä ihmisyyden ylistyslaulua, katsoa hieman omaa napaamme kauemmaksi ja yrittää taloudellisten ja yhteiskunnallisten järjestelmiemme sijaan sopeuttaa itseämme lajina lainsäädäntöön jonka muodostaa pallomme luonnollinen kiertokulku.

On jo olemassa toimeenpantuja esimerkkejä, joissa vain ihmisille tarkoitetun oikeusjärjestelmän sijaan on tehty periatteellisia päätöksiä luonnon perusoikeuksien tunnustamisesta, jotka on myös sidottu lainsäädäntöön. Sen sijaan että tuijoteltaisiin hiilinieluja tilastomatematiikan valossa mahdollisimman positiivisen tuloksen talouskasvun kannalta antavasta näkökulmasta, on tähänkin asiaan joskus herättävä.

Uskonto ekologisen elämäntavan pioneerina?

Kristillisdemokraatit julkaisivat vaalisloganinsa ja se sai pohtimaan mikä kristinuskossa suomessa ja sen sotkemisessa politiikkaan voisi olla näiden avioliitto ym. turhuuksien sijaan sellainen tekijä, jota voisi itse myös arvostaa.

Viimeisten muutaman sadan vuoden aikana määrätietoisesti rakennetun kulutuskulttuurin selkärangan taittaminen on hidasta työtä. Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani perusolettamuksien värjäämät silmälasit haittaavat myös nykyistä poliittista ”vihreää” keskustelua. Kun viimeisen laman aikana olisi ollut mahdollisuus edes osittain herätä oman järjestelmämme mahdottomuuteen, päätimme sen sijaan elvyttää globaalia talouttamme tuhansilla miljardeilla dollareilla.

Maailman kantokyky on kulutukseemme verrattuna tällä hetkellä siinä jamassa, että yhdysvaltalaisen perustallaajan kulutuksella ekosysteemimme pystyy kantamaan alle 1,5Mrd ihmistä. Keskivertosuomalainen ei aivan yhtä kova porsastelija ole, mutta vaikka resurssienkäyttö puolitettaisiin, oltaisiin silti vasta vajaassa 3 miljardissa. Maailman väestömäärä on tällä hetkellä 6,7Mrd ihmistä ja sen odotetaan kohoavan vuoteen 2050 mennessä kaikkein optimistisimpienkin arvioiden mukaan yli miljardilla ihmisellä.

Kun näitä lukuja katsoo on vaikea nähdä mitään todellista jälkipolvien jälkipolville kestävää kehitystä siinä, että puhutaan muutamien kymmenien prosenttien päästövähennystavoitteista ym. marginaalisista toimista, kun samaan aikaan luonnonresurssien käyttö jatkuvasti kasvaa. Toimintaa tehostetaan, mutta aiheuttamamme kuorma lisääntyy. Rikkain miljardi tekee toki päästöt kaikkien loppujenkin edestä, mutta yhtälömme mahdottomuus pysyy.

Olemme ekologisen katastrofin kynnyksellä ja ainoa toivo selvitä siitä on näiden perusolettamuksien kyseenalaistaminen ja muuttaminen. Jatkuva kasvu ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Meidän on hyväksyttävä se, että luonnonresurssit eivät ole olemassa vain ihmisen käytettäviksi. Siirtyminen kestävään elämäntapaan tarkoittaa varmasti kulutuskulttuurin värjäämät silmälasit päässä katsottuna taantumista, mutta onko materia alkujaankaan oikea tapa mitata hyvinvointia?

Uskonto on yksi merkittävä tekijä tässä työssä. Ihmisen hengellisten arvojen katoaminen on osaltaan auttanut kulutuskulttuurin valtaannousua, mutta uskonnolliset juuret ovat silti syvällä ihmisessä ja jos ne voidaan kanavoida oikein, voi se toimia hyväksemme. Uskonnollisuudella on tapana vähetä materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä, mutta silti 2009 julkaistun Gallup Internationalin kyselyn mukaan 29% suomalaisista piti uskontoa tärkeänä elementtinä elämässään. Yhdysvalloissa vastaava luku oli 65% (wikipedia).

Kirkolla instituutiona olisi paljon valtaa auttaa meitä muutoksessa kestävän kulttuurin luomisessa ja siihen sen pitäisi myös voimavarojaan käyttää. Kyse ei ole talouspolitiikasta vaan hengestä ja elämästä. Elämän rikkaus löytyy sopusoinnusta ja nöyryydestä johon nykyisessä kulttuurikehyksessämme emme näytä pystyvän. Tahtoo vain olla tuo kirkollishallituskin niin tehokkaasti puoluevärien kyllästämä, että kovin suuria säröääniä sieltä ei ehkä odotettavissa ole.

Alussa oli teko

Tapamme jäsentää maailmaa pohjaa järjen ääneen, mutta onko tietoinen mielemme ainoa motivoiva voima joka meitä ajaa? Onko voimistuva rationalismimme itseasiassa asettanut meidät entistä voimakkaammin psyykkisen "alamaailman" armoille?

Nykyihminen on jalostanut itselleen voimakkaan järkeen ja loogiseen ajatteluun pohjaavan tahdon, jonka avulla olemme vakuuttaneet itsellemme valloittaneemme itse luonnon. Prosessissa olemme materiaa palvoessamme vieraannuttaneet itsemme emotionaalisella tasolla paitsi luonnosta ja eläimistä, myös etäännyttäneet itsemme omasta sisäisestä luonnostamme ja aidoista tarpeistamme. 400 000 mielialalääkkeitä päivittäisistä toimista selviämiseen tarvitsevaa suomalaista ei voi olla väärässä?

Tunne oman elämän laajemmasta merkityksestä ajaa ihmistä etsimään täyttymyksen antavaa sisältöä rahan hankkimisen ja kuluttamisen ulkopuolelta. Jollekin tämä substanssi voi löytyä aktiivisuudesta ekologisissa asioissa, jollekin uskonnollisesta kontekstista. Haluan uskoa että jokaisella ihmisellä on jokin sisäinen motiivi joka palvelee tätä tarkoitusta. Empatian tunteminen on voimakas perusvietti ja olennainen osa psyykemme evoluutiota. Kyvyttömyytemme ammentaa voimaa siitä on lähinnä kulttuurillinen ongelma.

Hyvä terapeutti kohtaa potilaansa henkilökohtaisella tasolla ja laittaa itsensä peliin potilasta ymmärtääkseen siksi, että hän ymmärtää ettei tiedä kaikkea. Täysin jonkin teorian viitekehykseen tukeutuminen tarkoittaisi samaa kuin hyväksyisi, että ymmärrämme ihmisen mieltä absoluuttisen täydellisesti ja voimme asettaa kaikki sen luomat sävyt teoriamme kartalle. Tämän ajatuksen mahdollisuus ei tunnu mielekkäältä ja tehokkaimmin tulosta tuova tapa onkin kuitenkin kohdata ihminen lähtökohtaisesti puhtaan inhimillisellä tasolla, josta yhteistä ymmärrystä lähdetään rakentamaan.

Hyvän terapeutin tiedostamaa tarvetta ja rohkeutta inhimillisyyteen ja empatiaan vaatii myös oman itsensä kuunteleminen. Rohkeutta olla ottamasta asioita valmiiksi pureskeltuina, valmiiksi kirjoitettuina dogmina. Rohkeutta tehdä enemmän ja ajatella vähemmän. Ihminen on saanut voimaa mytologioistaan aikojen alusta asti. Niiden alkuperän ja merkityksen miettiminen on tässä mittakaavassa hyvin tuore ilmiö, eikä välttämättä lainkaan tarpeellista hyötyihin nähden rikkaan ja tasapainoisen elämän rakentamisessa. Se on rationaalisten kykyjemme puitteissa joskus jokatapauksessa mahdotonta.

Olemme äänekkäitä olentoja jotka kulkevat suurimman osan päivästä unessa, opittujen kaavojen ja tapojen orjina. Haluamme liittää kaiken saamamme informaation oppimaamme viitekehykseen, suorittaa loogisen analyysin ja lokeroida vastauksen perusteella tuloksen oikeaksi tai vääräksi, todeksi tai epätodeksi. Sisäistä ääntä ei osata/uskalleta arvostaa, eikä sen päivätajuntaan tuomia viestejä joko kuulla, tai niitä ei oteta vakavasti vaan oikeat ratkaisut pyritään löytämään yleisesti hyväksytystä moraalista ja ajan hengen mukaisesta tavasta arvottaa elämänsä sisältöä. Murtautuminen pois tästä ajattelutavasta voi kuitenkin avata inhimillisiä voimavaroja joita ihminen ei aiemmin ole itsessään havainnut.