Aatteesta ja aatteettomuudesta

On vielä palattava hieman edelliseen kirjoitukseeni. Aatteetonta toimintaa on vaikea kuvitella olevan olemassakaan. Pohjalla lepää aina jokin ideologia joka määrittää oikean ja väärän, asioiden väliset tärkeyssuhteet ja millaisten asioiden puolesta ollaan valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia. Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kovin kaksinapaisesti ja ideologia on se joka tekee mustan mustaksi ja valkoisen valkoiseksi.

Aatteita on monenlaisia, mutta millainen aate koskettaa ihmistä? Mikä on se substanssi joka koskettaa ihmisenä olemisen syvimpia osia? Markkinatalous on mahdollistanut meille ennennäkemättömän hyvinvoinnin, mutta voiko talouskasvun ja mahdollisen "pragmaattisesti" sen jatkuvuuteen tähtäävän toiminnan ytimestä löytyä sitä substanssia jota haemme?

Kysyin Pekka Haavistolta keskustelutilaisuudessaan hänen mielipidettään aatepohjan tärkeydestä poliittisen päätöksenteon keskiössä. Hän kertoi rauhansovittelutehtävissä Etelä-Afrikassa tapaamansa islamistikapinallisen kertoneen etteivät he vihaa länsimaalaisia koska me olemme kristittyjä. He vihaavat meitä koska me olemme huonoja kristittyjä. Tämä on mielestäni hyvä tiivistys vaikka se vähintäänkin kyseenalaista traditiota kannattavan henkilön sanomaa onkin. Uuden sillisalaattihallituksen kasaansaaminen on varmasti ollut vaikea rasti, mutta ideologia olisi se ankkuri joka maadoittaa meidät toiminnan keskipisteeseen, siihen mitä haluamme ihmisinä sisimmältämme olla, inhimillisinä olentoina.

Inhimilliset arvot ja empatia, eriarvoisuuden väheneminen ja ekologisen kuormituksen väheneminen eivät toteudu jos emme uskalla avoimesti tunnustaa väriä. Ne eivät toteudu siksi, että ne vaativat uhrauksia. Ne eivät toteudu ilman ihmisiä jotka ovat valmiita luopumaan omastaan toisen hyväksi, valmiita tyytymään vähempään, valmiita muuttumaan, valmiita avaamaan silmänsä maailman ihmeellisyydelle. Vain inhimilliseltä pohjalta ponnistava ideologia voi luoda voimavarat tällaiselle muutokselle.

Jyväskylä tekee ilmastopolitiikkaa.

"Jyväskylän valtuusto on hyväksynyt Jyväskylälle ilmasto-ohjelman kokouksessaan 22.8.2011. Ilmasto-ohjelman on tarkoitus nostaa ilmastonmutoksen torjuminen kaikkea politiikkaa läpileikkaavaksi teemaksi. Ilmasto-ohjelmassa on asetettu Jyväskylälle tavoitteeksi  leikata päästöjä 20% vuoteen 2020 vuoden 2005 tasosta." - Ote vihreän valtuustoryhmän tiedotteesta 23.8.2011.

On erinomaisen hieno asia, että tuoreella (toistamiseen) kotikaupungillani ylipäätään on ilmasto-ohjelma. Tavoite on asetettu tarpeeksi lähelle, kahdeksan vuoden päähän, ollakseen konkreettiselta tuntuva, mutta sisällöltään ohjelma herätti silti hieman kahtiajakoisia tuntemuksia.

Ohjelmassa on nostettu useaan otteeseen pinnalle ideologisen tiedottamisen ja valveutuneisuuden lisäämisen tärkeys yksittäisten kaupunkilaisten arjessa. Internet-pohjainen kimppakyytipalvelu on mielestäni loistava esimerkki jokaista konkreettisesti koskettavasta palvelusta, jossa yhdistyy mahdollisuus hyötyä taloudellisesti ekologisesta ratkaisusta, mutta myös potentiaali yhteisöllisyyden lisääntymiseen omalla asuinalueella, mikä on mittaamattoman arvokasta inhimillisen hyvinvoinnin edistäjänä. Miksi rajoittaa tätä kimppakyyteihin? Samaa periaatetta voisi laajentaa koskemaan mitä tahansa työkalujen lainausringistä lapsenhoitoon (yhteisöllisyyden tiivistyessä). 

Ohjelma sisältää paljon konkreettisiä välineitä päästöjen leikkaamiseen, mutta  hengeltään ohjelman punaisena lankana on kuitenkin usein ajatus etsiä tapoja kuluttaa tehokkaammin, kun mielestäni keskeinen ideologinen liike pitäisi olla kohti vähemmän kuluttavaa yhteiskuntaa.

Energiatehokkaan rakentamisen ennakko-ohjauksen järjestäminen on sinällään hyvä ajatus, mutta pohjimmiltaan kyse ei ole vain rakennustekniikasta vaan tarvemaailmaailmasta joka ihmisillä tänä päivänä asumisen suhteen on. Asuntomessut ovat ylimitoitettuine lukaaleineen malliesimerkki materialistisesta turhamaisuudesta ja puurakentamisen esitteleminen siellä on mielestäni hieman ulkokultaista jos siihen ei sisälly viestiä pröystäilevää ja tuhlailevaa asumistyyliä vastaan, sitoi se puu nyt materiaalina sitten hitusen hiiltä tai ei. 

Passiivirakentamiseen en ole niin paljoa perehtynyt, että uskaltaisin siihen kauheasti ottaa kantaa, mutta jos hometaloja ilmaantuu tiukasta kilpailusta ja holtittomasta rakentamisesta johtuen jatkossakin samaan tahtiin kuin Jyväskylässä nyt, en lähtisi aivan ensimmäisenä rahojani täysin tiiviin rakentamisen pitkäikäisyyden puolesta veikkaamaan.

Kaupungin ruokapalvelun lähi-, luomu-, ja sesongin mukaiseen-, sekä kasvisruokaan painottaminen oli mukavaa luettavaa, vaikka ainakin ilmasto-ohjelman puitteissa puhutaan vain epämääräisistä "pyrkimyksistä" tehdä sitä ja tätä. Olen asunut viimeisen 4 vuotta Lapua-Seinäjoki -akselilla, jossa julkinen sektori säväytti puolitoista vuotta sitten kilpailuttamalla kaikki julkisen sektorin ruokahankinnat siten, että perunaa ja marjoja tuotiin Puolasta, broileria Thaimaasta (kesken lintuinfluenssaan liittyvien tuontikieltojen. Myöskään Thaimaalaisten harrastama rutiiniluonteinen antibiootin syöttäminen linnuille ei tuntunut haittavaan) ja muuta lihaa ties mistä. Samaan aikaan Atria työllistää Seinäjoella muutaman tuhatta ihmistä ruokateollisuudessa.

Oli kyse sitten ruuasta tai mistä tahansa, julkisen sektorin kilpailutuksiin liittyvä hankintalaki määrää jäykät raamit päätöksenteolle. Kotiinpäin vetämisen estämiseksi täytyy etukäteen kyetä kirjaamaan hyvin yksiselitteisesti kilpailutuksen ratkaisua ohjaavien ominaisuuksien painotukset. Hinta on yksinkertainen mittari ja varmasti ostoista vastaavalle helppo tapa hoitaa homma kotiin ilman pelkoa markkinatuomioistuimen kanssa asioimisesta kun taas ideologisia arvoja voi kankean järjestelmän puitteissa olla hankalampi muuttaa mitattaviksi määreiksi.

Tämän valossa ja ylipäätään yhteiskunnallisen talous- ja normiohjauksen puuttuessa on yksittäisen kunnan tasapainoiltava omien ideologisten valintojensa ja vallitsevan poliittisen ja kulttuurillisen ilmapiirin välillä. Vaikeaa se varmasti on mutta ekologisen vastuunkannon toivoisi olevan kuitenkin jotain muutakin kuin viestintäosaston viherpesua, joka ammutaan alas ensimmäisenä kun aletaan katselemaan mitä sinne viivan alle excelissä jää.  

Ainakin päätöksenteon soisi olevan tarpeeksi läpinäkyvää ja avointa, jotta kansalainen näkisi minkä väriset silmälasit päässä maailmaa on katseltu kun päätöksiä on tehty. Joissakin kunnissa asian suhteen on oltu rohkeampia, kuten Kuopiossa jossa päätöksenteon yhteydessä kirjataan päätöksiin onko toiminta ilmasto-ohjelman hengen mukaista vai vastaista. Jyväskylässä ei haluttu vielä näin suurta roolia ekologiselle näkökulmalle antaa, mutta suunta on ehdottoman hyvä.


--
Edit. 13.9
Yöllisten kirjoitustuokioiden jäljiltä tekstiä jäsennetty ja asiaa hieman lisäilty kirjoituksen johdonmukaistamiseksi.

Materian ja hengen markkinoilla

Teknologia ja sen mukana kasvanut materialistinen hyvinvointi, sekä sitä taitavasti ja päämäärätietoisesti ajava markkinakoneisto, yhdistettynä joidenkin monoteististen uskomusjärjestelmien asemaan äidinmaidosta saatuna ”maailmankarttana” on luonut yhtälön, joka on ajanut ihmisen sairaaksi ja ympäristöstään erilliseksi yksiköksi.

Monoteistiselle maailmankuvalle keskeistä on ajatus siitä, että jumala on maailmasta erillinen entiteetti. Materialistisesta maailmasta erillisenä se johtaa ajatukseen, että luonto kaikkine rikkauksineen on jotain jolla ei ole sielua tai henkeä, josta syntyy omistaja-omistus -suhde luonnon ja myös erilliseksi uskotun ihmisen välille. Monoteististen järjestelmien ja ekologisten ongelmien välille ei tietenkään voi vetää suoraan yhtäläisyysmerkkiä, mutta lähtökohdat tarjoavat ajatusmallin, joka jalostamattomana johtaa helposti tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. Taloudellisen hyvinvoinnin myötä luonnon kiertokulku vuodenaikojen osalta vaikuttaa yhä vähemmän elämäämme, koska se Israelilainen appelsiini saadaan jokatapauksessa aterialle päivittäin. Tämä osaltaan eristää ihmistä ympäristöstään.

Mikä tahansa ihmisen hyvinvointia mittaava tutkimus kertoo että perustarpeiden täytyttyä raha ei tuo sisältöä elämään, vaan sitä luovat mm. sosiaaliset suhteet ja kestävää kehitystä tukevat harrastukset, kuten kiireetön nauttiminen elämästä ja ympäristöstä. Kuitenkin näiden asioiden myöntäminen ja emotionaalisten arvojen tunnustaminen ja tavoittelu tuntuvat asialta johon ei uskalleta täydellä sydämellä lähteä. Syitä on varmaan useita. Perusturvan tavoittelu ylipäätään, jonka kanssa tämän päivän pieni ydinperhe on usein aika yksin ja joka on yhteiskunnassamme saanut käsitteenä täysin ylimitoitetut mittasuhteet, on tehokkaasti omaksuttu talutusnuora. Taustalla voi olla myös kulutuskulttuurimme ja kristillisen maailmankuvamme luoma pohja, joka on leikannut ihmisen irti henkisestä perimästään, jolloin meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hukuttautua valheellisen hyvinvoinnin maailmaan, jota myydään meille halvan viihteen, kertakäyttömaterian ja turhamaisuuden markkinoilla.

Ekologisilla kriiseillä ja tilastofaktoilla pelottelemisella ei ole vaikutusta niin kauan kuin ihmisellä ei ole tasavertaiseen kunnioitukseen pohjautuvaa suhdetta ympäröivään maailmaan ja sen ilmiöihin. Kotiseutunsa ominaisuuksien, rakenteiden ja luonnonrytmien arvostaminen on paitsi yksilön kannalta eheyttävää paikkansa löytämiseksi tässä kiireisessä maailmassa, myös kulttuurillisesti rikastuttavaa liikettä. Kulttuuri, joka rapistaa materian ja hengen väliin erilaisten instituutioiden (niin taivaallisella kuin maallisellakin mandaatilla toimivien) toimesta rakennettua muuria luo kitkaa, joka synnyttää luonnollisella tavalla kestävämpää tapaa jäsentää maailmaa.

Tasapainoisen ja eheän itsen rakentaminen lähtee näiden perimmäisten periaatteiden kyseenalaistamisesta ja rikkomisesta. Kyseenalaistaminen voi ajaa toimimaan kestävällä tavalla yksilökeskeisyyden rakentuessa uudenlaisen, yhteiskunnallisesta moraalikentästä ehkä poikkeavan arvomaailman ympärille. Silloin valinnat eivät synny pakon, pelon ja välttämättömyyden, vaan halun, kunnioituksen ja aidon empatian ehdoilla. 

Kenelle oikeudet kuuluvat?

Taannoin erään suomalaisen puolueen kotisivuilta löytyvän puolueohjelman ekologisiin arvoihin perehtyessäni päällimmäisenä mieleeni jäi puolueen erikseen painottamansa arvotekijä. Vaikka luonnonsuojelu on tämä puolueen mielestä hyvä juttu ja sitä pitää tukea, niin he eivät halua olla missään tekemisissä "ekofilosofioiden" kanssa joiden mukaan ihminen ei olisi jollain tavoin muita luonnonkappaleita tärkeämpi olento. Halu tämänkaltaisen erittelyn tekemiseen on surullista ja paitsi suurin syy siihen miksi ylipäätään olemme nyt ekologisen kriisin kynnyksellä (ja yli), myös yksi syy irtonaisuuden tunteeseen ja henkiseen pahoinvointiimme.

Lähes kaikki maailman oikeusjärjestelmät määrittelevät luonnon resurssit omaisuudeksi ja periaatteellinen vakaumus jonka mukaan ihminen olisi jotenkin luonnonlakien ulkopuolinen olento on pitänyt huolen siitä, että omistajan ja omistuksen (joka on täysin vailla oikeuksia) välille on vakiintunut välinpitämätön riistosuhde. Ihminen on kuitenkin vain yksi riippuvainen osanen luonnon koneistossa, eikä sitä riippuvuutta poisteta Jeesuksenkaan avulla.

Ihmisen mustasukkainen pyrkimys pitää luonnon hallinta omissa käsissään ja halu pitää kiinni omaisuudestaan (luonnonresursseista) luovat eturistiriitatilanteen, jonka puitteissa ei varmastikaan löydy ideaalitilannetta, jossa me määrittelisimme itseämme ja toimintaamme osana luonnon eloyhteisöä kokonaisuudessaan. Ihmisen ja maailman eloyhteisön tulee hyödyttää molempia osapuolia. Kuinka mikään muu vaihtoehto voisi olla pitkässä juoksussa kestävää? Kuinka kaukana nöyryyden oppiminen sitten on? Todennäköisesti ainakin hyvin paljon kauempana kuin nykyisen talousjärjestelmämme täydellinen romahtaminen.

Sen sijaan että mietimme kuinka toimintaa tehostamalla säätelemme resurssien käyttöä, voisimme vaihteeksi hieman toppuutella tätä ihmisyyden ylistyslaulua, katsoa hieman omaa napaamme kauemmaksi ja yrittää taloudellisten ja yhteiskunnallisten järjestelmiemme sijaan sopeuttaa itseämme lajina lainsäädäntöön jonka muodostaa pallomme luonnollinen kiertokulku.

On jo olemassa toimeenpantuja esimerkkejä, joissa vain ihmisille tarkoitetun oikeusjärjestelmän sijaan on tehty periatteellisia päätöksiä luonnon perusoikeuksien tunnustamisesta, jotka on myös sidottu lainsäädäntöön. Sen sijaan että tuijoteltaisiin hiilinieluja tilastomatematiikan valossa mahdollisimman positiivisen tuloksen talouskasvun kannalta antavasta näkökulmasta, on tähänkin asiaan joskus herättävä.

Uskonto ekologisen elämäntavan pioneerina?

Kristillisdemokraatit julkaisivat vaalisloganinsa ja se sai pohtimaan mikä kristinuskossa suomessa ja sen sotkemisessa politiikkaan voisi olla näiden avioliitto ym. turhuuksien sijaan sellainen tekijä, jota voisi itse myös arvostaa.

Viimeisten muutaman sadan vuoden aikana määrätietoisesti rakennetun kulutuskulttuurin selkärangan taittaminen on hidasta työtä. Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani perusolettamuksien värjäämät silmälasit haittaavat myös nykyistä poliittista ”vihreää” keskustelua. Kun viimeisen laman aikana olisi ollut mahdollisuus edes osittain herätä oman järjestelmämme mahdottomuuteen, päätimme sen sijaan elvyttää globaalia talouttamme tuhansilla miljardeilla dollareilla.

Maailman kantokyky on kulutukseemme verrattuna tällä hetkellä siinä jamassa, että yhdysvaltalaisen perustallaajan kulutuksella ekosysteemimme pystyy kantamaan alle 1,5Mrd ihmistä. Keskivertosuomalainen ei aivan yhtä kova porsastelija ole, mutta vaikka resurssienkäyttö puolitettaisiin, oltaisiin silti vasta vajaassa 3 miljardissa. Maailman väestömäärä on tällä hetkellä 6,7Mrd ihmistä ja sen odotetaan kohoavan vuoteen 2050 mennessä kaikkein optimistisimpienkin arvioiden mukaan yli miljardilla ihmisellä.

Kun näitä lukuja katsoo on vaikea nähdä mitään todellista jälkipolvien jälkipolville kestävää kehitystä siinä, että puhutaan muutamien kymmenien prosenttien päästövähennystavoitteista ym. marginaalisista toimista, kun samaan aikaan luonnonresurssien käyttö jatkuvasti kasvaa. Toimintaa tehostetaan, mutta aiheuttamamme kuorma lisääntyy. Rikkain miljardi tekee toki päästöt kaikkien loppujenkin edestä, mutta yhtälömme mahdottomuus pysyy.

Olemme ekologisen katastrofin kynnyksellä ja ainoa toivo selvitä siitä on näiden perusolettamuksien kyseenalaistaminen ja muuttaminen. Jatkuva kasvu ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Meidän on hyväksyttävä se, että luonnonresurssit eivät ole olemassa vain ihmisen käytettäviksi. Siirtyminen kestävään elämäntapaan tarkoittaa varmasti kulutuskulttuurin värjäämät silmälasit päässä katsottuna taantumista, mutta onko materia alkujaankaan oikea tapa mitata hyvinvointia?

Uskonto on yksi merkittävä tekijä tässä työssä. Ihmisen hengellisten arvojen katoaminen on osaltaan auttanut kulutuskulttuurin valtaannousua, mutta uskonnolliset juuret ovat silti syvällä ihmisessä ja jos ne voidaan kanavoida oikein, voi se toimia hyväksemme. Uskonnollisuudella on tapana vähetä materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä, mutta silti 2009 julkaistun Gallup Internationalin kyselyn mukaan 29% suomalaisista piti uskontoa tärkeänä elementtinä elämässään. Yhdysvalloissa vastaava luku oli 65% (wikipedia).

Kirkolla instituutiona olisi paljon valtaa auttaa meitä muutoksessa kestävän kulttuurin luomisessa ja siihen sen pitäisi myös voimavarojaan käyttää. Kyse ei ole talouspolitiikasta vaan hengestä ja elämästä. Elämän rikkaus löytyy sopusoinnusta ja nöyryydestä johon nykyisessä kulttuurikehyksessämme emme näytä pystyvän. Tahtoo vain olla tuo kirkollishallituskin niin tehokkaasti puoluevärien kyllästämä, että kovin suuria säröääniä sieltä ei ehkä odotettavissa ole.

Inhimillisyyden loppu

Viimeaikoina vellonut homokeskustelu ja siitä osin terve, osin epäterve keskustelu kirkon asemasta ja kristillisyydestä yleensä, tai esimerkiksi koulukiusaukseen suhtautuminen Aino Kontulan tavoin, kertovat osaltaan selvää kieltä nyky-yhteiskunnastamme ja inhimillisyyden laadusta jota sen vaikutuspiirissä vääjäämättä muotoutuu. Ilmeisesti Kontulan mielestä koulukiusaamisesta on hyväksyttyä syyttää itse kiusattua, koska hänen kokemuksensa mukaan he ovat olleet usein todella herkkiä, tai tosikoita, tai eivät muuten vain osaa ottaa kiusausta huumorilla.

Tämä kertoo paljon niistä sanomattomista säännöistä ja lainalaisuuksista joiden keskellä me ja lapsemme elävät. Herkkyys ja kosketus omaan tunne-elämäänsä koetaan heikkoudeksi ja sopeutumattomuudeksi. Sen sijaan opimme laskemaan itsellemme arvon sen mukaan, millaisia saavutuksia koemme itsellämme muiden silmissä olevan. Taloudellisen turvallisuuden saavuttaminen (ja turvallisuuden tunne yleensä), kunnioituksen saavuttaminen ja jatkuva edistyminen uralla ja työelämässä, uusimpien muotifarkkujen omistaminen ja kulttuurilliseen moraalikenttäämme sopivien tapojen ja tottumusten noudattaminen ovat asioita joiden raameissa saamme luvan todeta luovivamme onnistuneella tavalla elämässämme eteenpäin. Sisäistä kokemusta kulttuurimme ei arvosta.

On helppo yhtyä esimerkiksi Dalai Lamaan joka on sanonut, että nykyisen kulttuurisen ymmärryksen mukainen minuus on keinotekoinen, koska se perustuu ulospäin tehtävään vaikutukseen. Tällainen elämä on kuluttavaa, sillä se perustuu aina voittajaan ja häviäjään, hallitsijaan ja hallittavaan. Edes voittajana et voi pysähtyä hengittämään, sillä seuraavan kulman takana odottaa vihollinen ja voimasuhteet saattavat kääntyä.

Niin kauan kuin jäsennämme elämäämme ja sen arvoa ulkoisten mittareiden mukaan, ei ihmisen henkisen hyvinvoinnin ja yleisen inhimillisyyden lisääntymiselle ole juurikaan toivon pilkahduksia näkyvissä. Voimme kuitenkin yrittää irrotautua niistä kahleista joilla kulttuurimme rajoittaa ajatteluamme ja kokemistamme ja yrittää avata tietä itseemme, puhtaaseen, inhimilliseen ja empaattiseen, voimakkaaseen olemukseen, joka jokaisessa meissä on. Se on voima joka vie kestävällä tavalla ihmiskuuntaamme eteenpäin, sillä täydellistä ulkoista turvallisuutta ei ole mahdollista elämässä tietenkään saavuttaa.