Vähemmän tasa-arvoa kiitos

Olen törmännyt viimeaikoina useasti tapauksiin jossa sukuopuolisen tasa-arvon nimissä on menty niin pahasti metsään, että se alkaa olemaan jo vaaraksi ympäristölle.

Tuntuu siltä, että joskus tämä tasa-arvo-ajattelu menee liian pitkälle ja johtaa luontaisen substanssin demonisointiin. Ja jos ei muuten niin tasa-arvoon vedoten vaaditaan ties mitä idioottimaisuuksia. Kovimmat telaketjufeministit tuntuvat vaativan oikeutta olla juuri niin kylmiä sikoja kuin ne kaikkein sovinistisimmat miehet. Mikään vähempi ei ilmeisesti olisi reilua...

YLE Puheella taannoin kuulemassani keskustelussa eräs nimeltä mainitsematon naisliikkeen sankari oli sitä mieltä, että vanhempainvapaata pitäisi pakottaen korvamerkitä isälle, koska vapaaehtoisenakin se ruokkii yhteiskunnallista epäkohtaa jossa äidit joutuvat kuitenkin olemaan kotona. Hienoa, että myös miesten on mahdollista olla jatkossa enemmän kotona tutustumassa uuteen lapseen mutta PÄIVÄÄ? Tuntuuko se niin ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että ehkä se esimerkiksi imettämiseen kykenevä naaras joskus vain on parempi vaihtoehto kotona, ihan sukupuoleenkin liittyvistä syistä?

Yksi ilmentymä on myös "sukupuolisensitiivinen kasvatus", jossa pyritään tietoisesti kasvattamaan lasta korostamatta tämän sukupuolta ja erityisesti siihen perinteisesti liittyviä rooleja, leikkejä, ulkoisia merkkejä tms. On helppo ymmärtää mihin tällä pyritään jos ajattelee äärimmäisiä ilmenemismuotoja: konservatiivisia sukupuolirooleja ja stereotyyppisen korostunutta sovinistista käytöstä. Hyvässä ajatuksessa huomio on kuitenkin keskitetty täysin väärään kohteeseen.

Maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat voimia jotka ilmenevät meissä kaikissa. Kumpikin polariteetti omaa tyypilliset ominaisuutensa, mutta kumpikaan ei ole itsessään hyvä tai huono, tai paha. Kumpaakin tarvitaan, mutta tasapainossa toisiinsa nähden. Sukupuolisuuden vältteleminen voi johtaa (varsinkin hiemankin väärinymmärrettynä) tielle jossa demonisoidaan jotain ihmiselle hyvin luonnollista kun huomion pitäisi olla intentiossa, eli siinä kuinka tätä luonnollista voimavaraa elämässä käytetään.

Mikseivät pojat saisi leikkiä dinosaurusleikkejä ja tytöt nukkeleikkejä jos lapsen sukupuolen tuoma psyykkinen rakenne tällä tavoin toimintaa ohjaa? Oleellista on luoda lapselle ympäristö jossa hän voi vapaasti toteuttaa itseään, ympäristö jossa on turvallista ja helppoa näyttää tunteensa ja ympäristö jossa niihin myös vastataan. Jos vanhemmat ovat yhteiskunnallisesti tiedostavia, tasapainoisia ja empaattisia, myös lapsista suurella todennäköisyydellä tulee sellaisia. Maskuliinisuus korostuu yhteiskunnassamme, miksi siitä myös herkästi tehdään itsessään tarinan vihulainen. Pidetään kuitenkin huomio intentiossa. Voimaa sen tasapainoiseen kanavoimiseen tarvitaan kummastakin polariteetista.

Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kaksinapaisesti eikä sukupuolisensitiivisen kasvatuksen periaate ainakaan vähennä taipumusta mustavalkoiseen asian jäsentämiseen, sillä siinä huomio viedään sosio-kulttuurisesta viitekehyksestä ihmisen luonnollisten ominaisuuksien arvokkuuden kyseenalaistamiseen. Ikävässä tapauksessa sensitiivisyys muuttuu neutraaliudeksi ja sitten saammekin näitä esimerkkejä joissa lapsen nimi on Ruu, hänen sukupuoltaan ei suostuta kertomaan kellekään (itselleenkään), eivätkä vanhemmatkaan kutsu itseään lapselle äidiksi ja isäksi vaan jollakin sukupuolineutraalilla nimellä. Ja sairaita ihmisiähän siitä seuraa.

Hieman vähemmän tätä tasa-arvoa minulle, kiitos. Voimme korostaa sukupuolieroja positiivisina asioina ja keskittyä siihen, että voimme valita arvomme, prioriteettimme ja kohtalomme. Tasa-arvon näkeminen jonkinlaisena mukautumisena miesten rooliin, on yhtä lailla rappeuttavaa kuin on ylipäätään elää yltiömaskuliinisessa maailmassa jossa ei ole tilaa inhimillisille arvoille.

Ehdottomuuden traditiosta

Kävimme vaimokkeen kanssa keskustelua Luterilaisesta kirkosta, taustalla homojen vihkimiseen liittyvä kysymys. Kuten mikä tahansa kulttuurillinen ilmiö, myös uskonnollinen traditio elää ja muuttuu, mutta mihin pisteeseen asti meillä on oikeus vaatia muutosta sen ulkopuolelta? Sama kysymys voidaan asettaa mihin tahansa kulttuurilliseen viitekehykseen.

Samaa sukupuolta olevien vihkimiseen liittyen voisi tietenkin ajatella ettei kyseessä ei ole kirkollinen asia ylipäätään. Meidän pitäisi siirtyä keskieurooppalaiseen malliin jossa naimisiin mennään maistraatissa ja hengellisestä rituaalista irroitetaan täysin kaikki hallinnolliset elementit. Se joka sitä kaipaa voi rituaalin järjestää erikseen sisäistä maailmaansa palvelemaan. Kirkkoa ei tässä keskustelussa edes tarvittaisi vaan kyse on lainsäädäntömme epäkohdista. Tietenkin uskonnollisen tradition moraalisesta ja eettisestä pohjasta voidaan olla montaa mieltä, mutta varsinkin sekularisoituneen ateistin tai kristityn (jolle traditio ei käytännön tasolla juurikaan merkitse kuin ehkä hyviä tapoja) pitäisi yrittää ainakin kunnioittaa ajatusta, että uskonnollinen traditio voi palvella ihmiselle jotain sellaista mitä sen ulkopuolelta ei voi ymmärtää, saatika arvostella. Luterilainen kirkko pitäisi kuitenkin irroittaa valtiosta uskonnolliseksi instituutioksi muiden joukkoon. Asiaa voi tarkastella myös hieman toisin, mihin palaan vielä.

Jos mietitään vain mahdollisia suhtautumistapoja traditioon, ja nimenomaan oman kulttuurimme sisällä, tulee ensimmäisenä mieleen kolme näkökulmaa jotka olen hihasta ravistamalla nimennyt ateistiseksi, traditionaaliseksi ja eklektiiviseksi.

Ateistinen näkökulma ei ole kosketuksessa traditioon sen metafyysisessä mielessä lainkaan ja suhtautuu siihen usein joko neutraalisti tai negatiivisesti. Negatiivisessa suhtautumisessa uskonto voidaan ajatella kärjistettynä rationaalisen ajattelun ja sen myötä kehityksen vihollisena. Uskontoon negatiivisesti suhtautuva ateistinen ajatusmaailma voi haluta sulauttaa tradition sisältämän aatemaailman hyväksymiinsä kulttuurillisiin normeihin. Siksi tämä esimerkkinä (ehkä huonona) esitetty homoliittojen vihkiminen voi olla tällaiselle henkilölle tärkeä asia, vaikkei traditio itsessään merkitsisi ihmiselle mitään. Asenne tosin johtuu varmaan suurimmalta osin kirkon nykyisestä asemasta valtion kyljessä.

Toinen ryhmä sisältää tradition sisällä elävät ihmiset. He ovat merkityksellistäneet tradition itselleen ainakin joltain osin auktoriteetinomaisesti ja nämä rakenteet mahdollistavat heille pyhän kokemuksen elämässään. Tottakai asenteita ja mielipiteitä löytyy laidasta laitaan myös tradition sisältä, mutta keskeistä on jonkinlainen olettamus, että traditiosta itselle johdetut säännöt ja vaatimukset ovat välttämättömiä ja niiden rikkominen rikkoo yhteyttä pyhän kokemiseen.

Eklektiivinen näkökulma, johon itsekin kuulun, näkee hengelliseen traditioon kuuluvat rakennelmat ja menetelmät suurelta osin vain "kognitiivisina kainalosauvoina" joiden avulla voidaan tavoitella jotain mikä on tavoittelemisenarvoiseksi yksilön omista lähtökohdista havaittu. Voin arvostaa traditiota sen pyrkimyksistä kosketukseen jonkin maallisen majamme arkisia ulottuvuuksia jalostuneemman aspektin kanssa, vaikka pitäisinkin esimerkiksi sen ympärille rakennettuja moraalikäsityksiä naurettavina. Nimillä ja palvonnan välineillä ei ole merkistystä vaan sillä mitä ne edustavat.

Näkökulmia on niin paljon kuin ihmisiäkin, mutta ehkä nämä tarjoavat hieman ulottuvuutta asian käsittelemiseen.

Ikävä kyllä tätäkään asiaa ei voi jakaa näin mustavalkoisesti, varsinkaan koko kulttuuri-identiteettiimme merkittävällä tavalla vaikuttavan luterilaisuuden kanssa. Hengellinen liike, tai mikä tahansa kulttuurillinen liike, ei ole jokin tyhjiössä oleva voima joka elää vain itsessään. Se säteilee ja on kanssakäymisessä ympäristönsä kanssa. Vaikka traditiota on voitava ymmärtää, on edellämainituista syistä helppoa ymmärtää miksi se voidaan nähdä myös uhkana, varsinkin silloin kun se on moraalikäsityksiltään voimakkaasti ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. On kuitenkin haastavaa yrittää löytää jonkinlaista ankkuroivaa pistettä, jonka kautta ulkopuolelta tehdylle arvostelulle voisi varauksetonta oikeutusta antaa. Pohjimmiltaan kaikki palaa inhimillisen kokemisen perusvoimiin, rakkauteen ja empatiaan. Moraali vaikuttaa usein kovin keinotekoiselta. Tasa-arvo on kunnioitettava itseisarvo yhteiskunnassa, mutta voimmeko vaatia itsellemme vieraan uskonnollisen tradition mukautuvan vallalla oleviin normeihin vain koska olemme eri mieltä, niin ääritapauksissa kuin luonteeltaan neutraalimmassakin asiassa? Vaikuttaako asiaan tradition asema ja koko yhteiskunnassa? Missä menee raja jolloin hengellinen traditio ylittää kriittisen rajan ja muuttuu vain politiikaksi joka on suuren vaikutusvaltansa vuoksi vapaata riistaa kaikille?

Tämä ei missään nimessä ole puolustuspuheenvuoro konservatiiviselle islamistisiivelle, vaan pyrkimys hieman kyseenalaistaa sitä itsetärkeyden muuria jonka kautta mielellämme asioita lokeroimme paremmiksi ja huonommiksi. Mitä lähempänä valtavirtaa liikumme, sitä vaikeampi kysymys on (islam vs. luterilaisuus). Olettamus omasta tietämättömyydestä on viisautta tässäkin asiassa. Se oma hengellinen traditio, tai länsimainen kulttuuri tuskin on edelleenkään se kehityksen korkein aste ja asia olisi hyvä muistaa kaikilla elämän osa-alueilla ja erityisesti kulttuurikeskustelussa.

Maahanmuuttajat tulevat usein maista, jotka ovat kulttuurillisesti huomattavasti enemmän uskonto- ja perheorientoituneita kuin sekularisoitunut länsi. Parempi elämä tarkoittaa heille parempaa perusturvaa omien elämälleen keskeisten arvojensa pohjaksi. Se ei tarkoita länsimaisen konsumerismin ja maallistuneen yhteiskunnan omaksumista ja pyhittämistä. Onnistuneen integraation tarkoitus ei ole saada arvomaailmaamme ensimmäisenkään maahanmuuttajan sydämmeen. Molemminpuoleinen kunnioitus ja ymmärrys luo sen sijaan pohjaa mahdollisuudelle jossa monikulttuurisuus kasvaa siksi rikkaudeksi joksi sitä kuullaan usein kutsuvan. Näin ihan syntyperäisten suomalaistenkin kesken.

Hyvä esimerkki aiheeseen liittyen ruotsalaisesta lähiöstä.

Aatteesta ja aatteettomuudesta

On vielä palattava hieman edelliseen kirjoitukseeni. Aatteetonta toimintaa on vaikea kuvitella olevan olemassakaan. Pohjalla lepää aina jokin ideologia joka määrittää oikean ja väärän, asioiden väliset tärkeyssuhteet ja millaisten asioiden puolesta ollaan valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia. Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kovin kaksinapaisesti ja ideologia on se joka tekee mustan mustaksi ja valkoisen valkoiseksi.

Aatteita on monenlaisia, mutta millainen aate koskettaa ihmistä? Mikä on se substanssi joka koskettaa ihmisenä olemisen syvimpia osia? Markkinatalous on mahdollistanut meille ennennäkemättömän hyvinvoinnin, mutta voiko talouskasvun ja mahdollisen "pragmaattisesti" sen jatkuvuuteen tähtäävän toiminnan ytimestä löytyä sitä substanssia jota haemme?

Kysyin Pekka Haavistolta keskustelutilaisuudessaan hänen mielipidettään aatepohjan tärkeydestä poliittisen päätöksenteon keskiössä. Hän kertoi rauhansovittelutehtävissä Etelä-Afrikassa tapaamansa islamistikapinallisen kertoneen etteivät he vihaa länsimaalaisia koska me olemme kristittyjä. He vihaavat meitä koska me olemme huonoja kristittyjä. Tämä on mielestäni hyvä tiivistys vaikka se vähintäänkin kyseenalaista traditiota kannattavan henkilön sanomaa onkin. Uuden sillisalaattihallituksen kasaansaaminen on varmasti ollut vaikea rasti, mutta ideologia olisi se ankkuri joka maadoittaa meidät toiminnan keskipisteeseen, siihen mitä haluamme ihmisinä sisimmältämme olla, inhimillisinä olentoina.

Inhimilliset arvot ja empatia, eriarvoisuuden väheneminen ja ekologisen kuormituksen väheneminen eivät toteudu jos emme uskalla avoimesti tunnustaa väriä. Ne eivät toteudu siksi, että ne vaativat uhrauksia. Ne eivät toteudu ilman ihmisiä jotka ovat valmiita luopumaan omastaan toisen hyväksi, valmiita tyytymään vähempään, valmiita muuttumaan, valmiita avaamaan silmänsä maailman ihmeellisyydelle. Vain inhimilliseltä pohjalta ponnistava ideologia voi luoda voimavarat tällaiselle muutokselle.

Tieteen metafysiikkaa

Millainen sija hengellisyydellä voi olla psykologian ideologisesti toki laajaltikin eriytyneiden suuntausten tutkimuksessa ja soveltamisessa? Mielenkiintoinen kysymys, joka on tullut vastaan opintojen aloittamisen yhteydessä. Vähemmän leimaavasti ilmaistuna: kuinka subjektiivinen kokemus sopii yhteen pääosin mitattaville prosesseille kumartavan modernin tieteen kanssa. Kysymys voidaan asettaa myös toisin päin.

Kysymys ei ole noussut pintaan IT-alalla työskennellessä, mutta sellaiset asiat kuin aidon minuuden tavoittelu, mielen sisäisen substanssin etsiminen, lepäävät alueella jonka kategorisointiin käytetty nimi on vain henkilökohtaisesta mieltymyksestä kiinni. Niitä voidaan käsitellä yhtä niin psykologisten teorioiden kuin vaikkapa esoteeristen initiaatiorakenteiden puitteissa.

Eriyttämisen tarpeen taustalla on kyse oikeastaan laajemmasta kulttuurillisesta mentaliteetista jonka mukaan hengellisen substanssin sisällyttäminen elämään pakottaa yksilön läpikäymään jonkinlaisen älyllisen uhrauksen. Uhrauksen jossa pyhän (käyttääkseni Mircea Eliaden termiä pyhän ja profaanin konsepteista) kokemuksen oikeutus lunastetaan rationalismin hylkäämisellä.

Kahtiajaon taustalla voi olla paitsi modernin luonnontieteen itselleen asettamien periaatteiden mukainen ydintehtävä maailmankaikkeuden mekanistisen luonteen selvittämisestä olettaen, että kaikki ilmiöt ovat selitettävissä matemaattisesti, myös tarkoitukseen ja arvoon liittyvien pohdintojen karsastaminen. Maailmankatsomusten pohtiminen on sysätty uskonnolle ja filosofialle, joissa myös sisäiselle kokemukselle on luvallista antaa arvoa.

Psykologia menee tieteenalana jonnekin välimaastoon sisältäen niin subjektiivista kokemusta arvostavia kuin mitattavissa olevaan tilastoitavaan aineistoonkin pohjautuvia osa-alueita. Sisäisen aidon itsen löytämisen keskeiseksi prosessiksi nostaneista psykologian uranuurtajista ehkä mielenkiintoisimpia on C. G. Jung, joka kutsui tätä läpi elämän jatkuvaa prosessia individuaatioksi. Selkeämmin modernin tieteen hyväksymissä puitteissa harjoitettua itsehavainnointia (introspektio) on moitittu erityisesti sen subjektiivisuuden vuoksi, mutta varsinkin ei-tunnustuksellisten metafyysisten traditioiden järjestelmissä on näillä prosesseilla keskeinen asema.

Pohjimmiltaan kyse on usein vain siitä millaisella nimellä jotain sisäistä prosessia on mielekästä kutsua. Subjektiivinen kokemus on kokijalleen äärimmäisen totta, matemaattisen todistuksen puuttumisesta huolimatta. Se kuinka haluamme erilaisia ilmiöitä kategorisoida, millaiset maailmankatsomukset ja metodit maailman kokemiseen ja siinä mielekkäästi elämiseen itsellemme merkityksellistämme ja mitkä suorastaan demonisoimme, on sosio-kulttuurisen liikehdinnän tulosta. Se ei rajoitu vain periaatteelliseen vastakkainasetteluun rationalismin ja metafysiikan välillä, vaan sisältää voimakkaita moraalisesti latautuneita stigmoja jotka ohjaavat tapaamme jäsentää ja kokea maailmaa myös näiden napojen välillä.

Jos on valmis kyseenalaistamaan tällaisen lokeroinnin absoluuttisuuden ja tarpeellisuuden ylipäätään, ei pyhän kokemuksen ja tieteellisen rationalismin välillä tarvitse käydä arvotaistelua. Varsinkin mustavalkoinen joko-tai -tyyppinen keskustelu johtuu useimmiten hedelmättömästä tavasta yrittää ymmärtää yksilön elämään sisältyvien metafyysisten aspektien luonnetta rationaalisen järkiperäistämisen kautta.

Kysymyksen syntymisen taustalla ei olekaan näiden alueiden yhteensopivuus henkilökohtaisella tasolla, vaan juuri edellämainitun "älyllisen uhrauksen" vaatimus. Henkilökohtaisella tasolla tällainen voi olla joko toisarvoista tai hyvin keskeistä, ihmisen persoonallisuudesta riippuen. Sosiaalisessa kanssakäymisessä sillä on kuitenkin yksilöstä riippumattomia vaikutuksia.

Tehokkaan terapiasuhteen taustalla on inhimillinen tasavertainen suhde, yhteistyösopimus asiakkaan ja terapeutin välillä (terapeuttinen allianssi). Kuitenkin tietynlaisen auktoriteetin olemassaolon on havaittu kuuluvan toimivaan terapiasuhteeseen. Asiakkaan on nähtävä terapeutti ammattimaisena alansa asiantuntijana jolle psyykensä ovia on turvallista avata. Tämä voi olla yksi syy miksi epäortodoksisten tapojen ja uskomusten julkituominen ja sitä kautta mahdollisten maineriskien luominen yhteisössä voidaan kokea vaaralliseksi, vaikka sen pitäisikin työstään erillään.

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole olemassakaan, mutta kyky demystifioida sosio-kulttuurillisia ja moraalisia rakenteita, sekä aito arvostus subjektiivisen kokemuksen todellisuuteen ja vaikutuksiin, voivat olla terapeuttisessa työssä arvokkaita ominaisuuksia, niiden tarjotessa neutraalia kasvupohjaa jolta itsehavainnointia ja mielekästä tapaa elää lähdetään rakentamaan. Metodeja heräämiseen tarjoaa niin kognitiivinen psykologia kuin metafysiikkakin ja ilman etukäteen päätettyä kategorisointia voi metodien ryhmitteleminen olla vaikeampaa kuin äidinmaidosta opittu värimaailma antaisi olettaa.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja

Kirjoitus on jatkopohdintaa aikaisempaan maahanmuuttoon liittyvään kirjoitukseeni, jonka taustana oli problematiikka hyvän tarkoituksen ja keinojen välillä.

Mitä suuremmalla auktoriteetilla johonkin ideologiaan suhtaudutaan, sitä fanaattisemmaksi tulevat sen tunnustajat ja sitä armottomampia he ovat tehdessään aatteentunnossaan kansastaan ja koko maailmasta onnellisempaa paikkaa elää. Tämä ei koske vain uskonnollisia traditioita vaan mitä tahansa rakennelmia joilla ME erotetaan HEISTÄ. Kommunismi, kapitalismi, katolilaisuus... Onko isänmaallisuus sen kummempi rakennelma kuin nämä muutkaan? Onko tämä kollektiivinen itserakkaus, jota kansallistunnoksikin kutsutaan, vain yksi tarpeeton opittu skeema, vaikkakin evolutiivisesti luontainen, jonka pohjalta syntyy hyvien ihmisten huono maailma? 

Niin tai näin, rajoilla on joka tapauksessa tapana siirtyä, yhteisöillä yhdistyä ja moraalilla elää. Vai mitä mieltä olisi 50 vuotta sitten elänyt yhdysvaltalainen jos hänelle kerrottaisiin mistä kaikista epidermiksen kerroksista vuonna 2011 valkoista taloa hallitsevalta mieheltä löytyy melanosyyttejä?

Ihmiset kaikkialla maailmassa koostuvat pääpiirteittäin varmaan samoista aineksista kuin mekin. Olemme vanhempia, poikia ja tyttäriä, jollain tasolla inhimillistä hyvää hyväksyviä ja pahaa paheksuvia. Kuitenkin: ”Helvetti on täynnä hyvää tahtoa ja hyviä toiveita”.

Keinoja ei voi pyhittää päämäärällä. Emme voi haaveilla ajasta, jolloin kaikki tekevät kuten me hyväksi ja oikeaksi koemme. Ainoa todellinen ja mahdollinen muutos on se, joka tapahtuu meissä itsessämme tässä ja nyt. Todellinen päämäärä elää ainostaan nykyisessä toiminnassamme.

Ihmisoikeuksien suhteellisuudesta

Yksilön oikeudet tuntuvat olevan päivän polttava aihe ja sananvapauden varjolla oikeutetaan monenlaisen materiaalin julkituontia, yhteiskunta-/maahanmuuttokritiikistä paskan syöntiin. Oikeuksiin puuttuminen rikkoo välittömästi voimasanoista suurinta – ihmisoikeuksia. Jos ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa, milloin tahansa ja miten tahansa, niin kauan kuin se on vain lain silmissä ”sallittua”, johtaako se jossain vaiheessa tilaan jossa yhteisö sairastuu?

Ihmiset ovat keskimäärin kiinnostuneempia oikeuksistaan kuin velvollisuuksistaan, joiden usein ajatellaan vähenevän materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä. Länsimaissa ihmisoikeuksien tarkoituksena koetaan olevan hyvin individualistisen maailmankuvan turvaaminen, yksilön jalustalle nostaminen. Periaatteessa näin pitää ollakin.

Utopistiset yhteiskuntakokeilut kuten kommunismi perustuvat ajatukselle, että yksilöt ovat vain pieniä rattaita suuressa koneistossa ja kun yhteiskunta rakennetaan alusta loppuun vallassa olevan elimen ideaalia kuvastamaan, pitäisi koneessa olevan yksilön mukautua tähän ideaaliin ja toimia oman hyvinvointinsakin kustannuksella tämän suuremman kollektiivin hyödyksi. Kuten historia ja nykypäivänkin maailmanpolitiikka osoittaa, tällainen kone ei toimi ainakaan ilman rautaista ylläpitoa.

Yhteiskunta voi hyvin vain kun yksilöt kunnioittavat lakeja, eivät pakosta vaan henkilökohtaisen moraalitajunsa ohjaamina. Yhteiskunnan perusarvojen taas tulisi pohjautua sellaisiin lainalaisuuksiin, jotka toteutuvat kulttuurista ja elämänmuodosta riippumatta. Kaikki olennot tavoittelevat hyvinvointia ja kaikilla olennoilla on sama oikeus se myös saavuttaa. Kaikki haluavat vapautua kurjuudesta.

Ihmisoikeuksia ei voi tarkastella sinällään, nostamatta rinnalle kysymystä ihmisen vastuusta. Vastuuntunto syntyy ihmisen kypsyydestä, ei rajoittavista laista. individualismia ei tule vastustaa vaan sisäisen kasvun mahdollistavia arvoja ja periaatteita tulee ylläpitää ja ravita.

Yksilön ja yhteisön etujen ja oikeuksien pohtiminen voi tällöin saada hieman monisyisempia värejä.

Onnellisuuspolitiikkaa

Viimeisen puolen vuoden aikana on omassa elämässäni noussut voimakkaasti pintaan pohdintaa niistä tekijöistä, joiden pohjalta voi tuntea (tai voisi tuntea) elävänsä onnellista elämää. Mitä onnellisuus on ja mistä se muodostuu? Kuinka sellaista voi ylipäätään tavoitella?

Tällä hyvinvoinnin ja sosiaaliturvan aikakaudella kun perustarpeet tulevat varmasti aina tyydytetyksi on mahdollista keskittyä enemmän itsensä toteuttamisen tarpeisiin. Elintaso tuo yksilöllisiä mahdollisuuksia joita isovanhemmillamme ei vielä ollut, mutta voiko tämän päivän ”onnellisuuskulttuuri” alkaa sotimaan yksilöä itseään ja yhteisöä vastaan?

Joka päivä kuulemme kuinka vauhtia on kiristettävä hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden turvaamiseksi. Työuria on pidennettävä ja tehostettava. Vaatimusten kasvaessa kyydissä pysyminen tulee yhä hankalammaksi ja kelkasta kerran tipahdettuaan voi takaisin pääseminen osoittautua vaikeaksi.

Teemme ammatinvalintaan liittyviä ratkaisuja nuorella iällä, jolloin valintoja voi itsetuntemuksen sijaan ohjata mukavuudenhalu, sosiaaliset syyt tai vaikkapa vanhempien toiveet. Kiireen aikakaudella kerran tehdyt valinnat voivat alkaa tuntumaan lopullisilta ja foorumit ovatkin täynnä kirjoituksia 25-vuotiailta ihmisiltä, jotka valittavat olevansa jo liian vanhoja vaihtamaan alaa. Kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole ottaa kantaa työ- talous- ja sosiaalipolitiikkaamme vaan miettiä yksilön initiaatiota sen yhteiskunnan alaisuudessa jossa elämme.

Itsetuntemuksen kehittäminen ja halujensa todeksi eläminen ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta on helppo hairahtua omaksumaan tämän päivän ”onnellisuusmarkkinoiden” luomia mielikuvia. Johtaako tämä täydellisen onnen visio tilanteeseen jossa sen sijaan, että onnellisuus seuraisi jonkin itselle intohimoa herättävän asian tavoittelun sivutuotteena, etsitään onnellisuutta onnellisuuden vuoksi heti ja masennutaan kun sitä ei hyllytavarana löydykään? Eletään todeksi hedonismin paradoksia.

Itsepäinen henkilökohtaisen onnellisuuden tavoittelu autonomian kautta ei myöskään välttämättä palvele yksilöä parhaalla mahdollisella tavalla. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin jolla halu sopeutua ja toimia kantavana osana ympäröivää yhteisöä, jopa uhrautua sen puolesta, on kymmenien/satojen tuhansien vuosien saatossa toimivaksi todettua evoluutiota. Tästä lähtökohdasta katsottuna ulkoisesta maailmasta riippumaton itsetunto on ennemminkin itsetuntoliikkeen konstruktio kuin todellinen psykologinen ilmiö.

On myös ikävä tosiasia, että elämä ei ole aina kokonaisvaltaisesti mukavaa. Vedenpitäviä suunnitelmia ei ole ja se arki voi usein olla vähän perseestä paremmissakin piireissä. Itsensä toteuttaminen ja yhteiskunnan kantavana osana eläminen sellaisessa suhteessa, että ne tyytyväisyyden tunteen herättävät, pitäisi riittää. Kuitenkin onnellisuuden hamuamisessa sorrutaan samankaltaiseen omistamismentaliteettiin kuin materian kanssa.

Uudelleenopiskeleminen alle kolmekymppisenä on ihan ok, se nyt on selvä ja työuraakin on 30 vuotta vielä edessä, mutta mitä sitten kun mietitään vielä nelivitosenakin mikä minusta tulee isona? Tai miksi ihminen valitsee yhteiskunnan rahoilla elämisen harrastustoimintansa tueksi?

Kun yhteiskunta mahdollistaa passivoitumisen ja kyydistä tipahtamisen, sitä myös tapahtuu. Kun yhteisömme pilkkoutuvat näennäisesti yhä pienempiin yksiköihin myös yhteisöllinen ajattelu taantuu. Yhteisö ja sen voima ei kuitenkaan lakkaa olemasta kaikkien osastensa summa ja vastuu sen hyvinvoinnista kuuluu jokaiselle, jossain määrin myös henkilökohtaisten uhrausten kautta. Kuitenkin jo biologisistakin lähtökohdista katsottuna myös henkilökohtainen initiaatio voi olla voimakkaimmillaan silloin kun yksilö tuntee palvelevansa parhaalla mahdollisella tavalla paitsi itseään, myös yhteisöään.

Mahdollisuus sijoittaa energiaansa itsetutkiskeluun ja itsensä toteuttamiseen ei ole itsestäänselvyys. On siis syytä katsoa, että initiaatio kulkee eteenpäin ja aiheuttaa positiivista liikettä myös ulkoisessa maailmassa. Paikalleen ja sisäiseen turbulenssiin jumiutuminen omien halujensa kanssa on syytä huomata ja katkaista ja myös vastuunsa yhteisön jäsenenä on syytä muistaa. Tällöin kannamme osamme siitä, että tämä mahdollisuus säilyy myös seuraavalle sukupolvelle.

Uskosta, Uskonnosta ja Politiikasta

Vaalien alla on toistuvana kiistakapulana ollut uskonnon ja politiikan sotkeutuminen. Liberaalit syyttävät Kristillisdemokraatteja kristillisestä traditiosta tulkittujen moraalikäsitysten sotkemisesta yhteiskuntapolitiikkaan ja toisinpäin. Asmo maanselkä kirjoiti mietteitä tästä blogissaan tänään.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoitellut, on hyvä ymmärtää uskon ja uskonnon välillä mahdollisesti olevat erot. Uskon voisi lokeroida määrittelemään ihmisen henkilökohtaista suhdetta hengellisyyteen hänelle sopivan tradition puitteissa, kun taas uskonto kuvastaa voimakkaammin kollektiivisia ominaisuuksia kulttuuristamme ja tavoistamme. Nämä tietenkin vaikuttavat yleensä voimakkaasti myös ensin mainittuun. Mistä sitten närästys uskon asioiden sotkemisesta yhteiskuntapolitiikkaan ja kuinka uskon sitten pitäisi syntyä, elää ja manisfestoitua ihmisen elämässä?

Minulle hengellisyys on jotain jonka tavoitteena on kasvaa yksilönä elämään mahdollisimman rikasta ja täydellisesti omaa olemustani ja arvomaailmaani kuvastavaa elämää. Se mitä yksilön aito sisäinen olemus on, on kuitenkin jotain joka voi olla syvällä opittujen skeemojen, ulkopuolelta kulttuurista tulevien vaikutteiden ja sosiaalisessa ympäristössä luotujen odotusten ja olettamusten luomien toimintamallien takana. Itsetuntemuksen kehittäminen on hyvin olennaista tämän prosessin jatkumisen kannalta.

Itsetuntemuksen kehittyminen ei kuitenkaan tapahdu vain kirkossa tai rituaalikammiossa mietiskelemällä, vaan myös toiminnalla ulkoisessa maailmassa, jokapäiväisessä elämässä. Toimimalla sen mukaan mitä oma intuitio ja halut sanovat. En puhu nyt pikkumaisista hetkellisistä materialistisista haluista uuden elektronisen leikkikalun tai seksin saamiseksi, vaan halusta joka kumpuaa siitä kuka syvimmiltäsi olet ja kuinka se olemus parhaalla mahdollisella tavalla kuvastuu myös ulkoiseen olemukseesi. Tähän voi tottakai liittyä oleellisesti myös mainittuun seksuaalisuuteen liittyvät tekijät, mutta on kuitenkin syytä tiedostaa ero jonkin asian haluamisen ja joksikin tulemisen halun välillä.

Tällainen toiminta voi olla mitä vain iltalukion, tai psykologian opintojen aloittamisesta avoimessa yliopistossa ekologisiin asioihin paneutumiseen ja niissä vaikuttamiseen, esimerkiksi oman ruokavalionsa muuttamiseen tai luonnonsuojelusäätiöön, tai vaikka poliittiseen puolueeseen liittymiseen.

Niin, miksi sitten uskon asioiden sotkeminen politiikkaan on niin paha asia? Eihän se oikeastaan välttämättä olekaan. Jokainen politiikassa toimiva ihminen haluaa (toivottavasti) ajaa asioita jotka kuvastavat hänen omaa arvomaailmaansa. Näin pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.

Harmi että emme elä täydellisessä maailmassa ja suurin osa ihmisistä elää unessa ulkoisten vaikuttimien riepoteltavana, usein yksipuoliseen informaatioon tukeutuen ja haluttomana synnyttämään henkilökohtaista kitkaa, jonka avulla itsetuntemus ja tietoisuus itsessä ja ympäristössä tapahtuvista asioista voisi kasvaa.

Demokratiaan myös kuuluu, että jokainen ihminen saa sanottavansa sanoa. Myös tyhmät ihmiset ja ne jotka ovat väärässä.

Uskonnollisuudesta ja mystiikasta

Jatkuvasta maallistumisesta huolissaan oleva Luterilainen kirkko on miettinyt kuinka uskontoa voitaisiin saada konkreettisemmin ihmisten elämään kiinni. Ratkaisua on lähdetty etsimään kristillisen mystiikan perinteistä.

Uskonnollisesta valtavirrastamme on tullut hengellisesti hampaaton instituutio, joka tarjoaa ne ”perinteiset” toiminnot kuten häät, hautajaiset ja pari muuta kirkkokäyntiä vuodessa. Hengellistä elämäänsä suuremmin jäsentämättä elävä ihminen voi näiden pohjalta elää elämänsä onnellisena ja turvassa pahalta. Sukupolvien takaa kumpuava kirkon masinoima illuusio taisteluareenasta hyvän ja pahan voimien välillä vaikuttaa meissä kaikissa ja vaikkemme tietoisesti koe olevamme kristilliseen dogmatiikkaan sidoksissa, on siihen liittyvä voimakas moraalinen vastakkainasettelu vaikeasti pois järkeiltävissä. Olemmehan kuitenkin lapsesta pitäen siihen kasvaneet (suurin osa meistä ainakin). Siitä kirkon edelleenkin yllättävän suuri jäsenmäärä osaltaan varmaan johtuu. Otetaan ikään kuin varman päälle.

Tällaisen uskonnollisuuden tuoma hyöty on tietenkin jokaisen henkilökohtaisesti kokema asia, mutta sielullisiin kehitysmahdollisuuksiinsa kunnianhimoisemmin suhtautuva voi nähdä tässä rappeutumisen. Oma lähipiirini koostuu osittain myös voimakkaasti kristilliseen arvomaailmaan nojaavista henkilöistä ja vaikka omien mielipiteideni taustalta kumpuaa varmasti pääosin negatiivinen suhtautuminen yleisimpiin maassamme ilmeneviin kristillisiin suuntauksiin ( ehkei aina ansaittu tai järkiperäisesti perusteltu ), huomaan tämän saman hengellisen rapautumisen vastenmielisenä kokemisen myös kristillisissä piireissä.

Tieteellisen ajattelun ja erityisesti lääketieteen kehittymisen seurauksena uskonnolliselle maailmankuvalle jää yhä vähemmän tilaa ihmisen elämässä. Samoin yhteisöjen hajoaminen pieniin perheyksiköihin on muuttanut tapaamme jäsentää elämää. Esimerkiksi Suomalaisten suhtautumista kuolemaan viimeisen muutaman sadan vuoden aikana tutkittaessa (esim. Juha Pentikäinen: Suomalaisen lähtö) voidaan nähdä kuinka myös sosiaalisten rakenteiden muuttuminen on keskeisesti vaikuttanut hengellisen perinteen rooliin yhteiskunnassamme. Kuolevan sukupolven eläminen kiinteänä osana yhteisöä johti luonnollisesti kuoleman ja sen jälkeisen tilan käsittelemiseen kulttuurillisena osana tapoja ja ihmisten arvomaailmaa. Arvostettuna yhteisön jäsenenä elänyt vanhushan saattoi aiheuttaa kuolemallaan joskus voimakkaitakin muutoksia sosiaalisissa rakenteissa. Vainajan tahto saattoi myös elää ja vaikuttaa voimakkaasti yhteisön toiminnassa myös kuoleman jälkeen ja sen kunnioittamisella koettiin olevan suuria vaikutuksia vainajan kuolemanjälkeiseen tilaan ja suhtautumiseen eläviin.

Nykyään kuolema on ulkoistettu yhteiskunnastamme vanhainkoteihin ja sairaaloihin, eikä lääketieteen ja taloudellisen hyvinvoinnin aikakaudella kuolemaa juuri muualla tarvitse nähdä. Kun ikääntyvällä polvella ei välttämättä koeta olevan myöskään arvokasta osaa yhteisössämme, ei kuolemaan ja ruumiillisen elämämme taakse liittyvien kysymysten miettiminen tule juurikaan vastaan jokapäiväisessä elämässä.

Kuolema on tietenkin vain yksi uskonnolliselle tematiikalle keskeinen osa elämää, mutta kun uskonto ei ole osa jokapäiväistä elämäämme, taantuu se tyhjiksi satunnaisiksi toistoiksi ja lopulta kuihtuu pois turhana painolastina. Mutta mitä uskonnollisuus oikeastaan edes on?

Uskonnollisuus (sellaisena kuin minä sen koen mielekkäänä) on hengellinen teko, joka muodostuu yksilön henkilökohtaisesta suhteesta jumalaan (laita jumalan tilalle valitsemasi nimi). Hengellinen teko tästä lähtökohdasta ei ole ajallemme tyypillistä laumakäyttäytymistä vaan itsekuria ja – kriittisyyttä vaativaa elämän mittaista työtä, joka rakentuu itsetutkiskelun ja kokemuksellisuuden ympärille. Oman totuuden löytämiselle, jonka moraaliset ja eettiset arvot eivät ole sidoksissa tapakulttuuriimme tai 2000 vuotta vanhojen kirjojen tulkintoihin 

Esimerkiksi Hindulaisen Tantrismin harjoittaminen pohjautuu, ei niinkään uskon oppiin, vaan toimintaan ja harjoituksiin. Niin fyysisiin kuin mentaalisiin. Kristillisen mystiikan tutustuttaminen massoille tarjoaa ainakin potentiaalisen mahdollisuuden siihen, että tapaluterilaisuuden rinnalle tulee uusi aktiivisempi liike, jonka kantavana voimana on kääntyminen sisäänpäin ja sisäisen kokemuksen saaminen. Positiivisesta asiasta siis lienee kyse ja ainakin hyvin mielenkiintoisesta kannanotosta kirkon suunnalta.

Lopuksi Gandhia mukaillen: Ei minulla ole mitään jumalaanne vastaan. Se on kristityt joista en pidä.

Materian ja hengen markkinoilla

Teknologia ja sen mukana kasvanut materialistinen hyvinvointi, sekä sitä taitavasti ja päämäärätietoisesti ajava markkinakoneisto, yhdistettynä joidenkin monoteististen uskomusjärjestelmien asemaan äidinmaidosta saatuna ”maailmankarttana” on luonut yhtälön, joka on ajanut ihmisen sairaaksi ja ympäristöstään erilliseksi yksiköksi.

Monoteistiselle maailmankuvalle keskeistä on ajatus siitä, että jumala on maailmasta erillinen entiteetti. Materialistisesta maailmasta erillisenä se johtaa ajatukseen, että luonto kaikkine rikkauksineen on jotain jolla ei ole sielua tai henkeä, josta syntyy omistaja-omistus -suhde luonnon ja myös erilliseksi uskotun ihmisen välille. Monoteististen järjestelmien ja ekologisten ongelmien välille ei tietenkään voi vetää suoraan yhtäläisyysmerkkiä, mutta lähtökohdat tarjoavat ajatusmallin, joka jalostamattomana johtaa helposti tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. Taloudellisen hyvinvoinnin myötä luonnon kiertokulku vuodenaikojen osalta vaikuttaa yhä vähemmän elämäämme, koska se Israelilainen appelsiini saadaan jokatapauksessa aterialle päivittäin. Tämä osaltaan eristää ihmistä ympäristöstään.

Mikä tahansa ihmisen hyvinvointia mittaava tutkimus kertoo että perustarpeiden täytyttyä raha ei tuo sisältöä elämään, vaan sitä luovat mm. sosiaaliset suhteet ja kestävää kehitystä tukevat harrastukset, kuten kiireetön nauttiminen elämästä ja ympäristöstä. Kuitenkin näiden asioiden myöntäminen ja emotionaalisten arvojen tunnustaminen ja tavoittelu tuntuvat asialta johon ei uskalleta täydellä sydämellä lähteä. Syitä on varmaan useita. Perusturvan tavoittelu ylipäätään, jonka kanssa tämän päivän pieni ydinperhe on usein aika yksin ja joka on yhteiskunnassamme saanut käsitteenä täysin ylimitoitetut mittasuhteet, on tehokkaasti omaksuttu talutusnuora. Taustalla voi olla myös kulutuskulttuurimme ja kristillisen maailmankuvamme luoma pohja, joka on leikannut ihmisen irti henkisestä perimästään, jolloin meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hukuttautua valheellisen hyvinvoinnin maailmaan, jota myydään meille halvan viihteen, kertakäyttömaterian ja turhamaisuuden markkinoilla.

Ekologisilla kriiseillä ja tilastofaktoilla pelottelemisella ei ole vaikutusta niin kauan kuin ihmisellä ei ole tasavertaiseen kunnioitukseen pohjautuvaa suhdetta ympäröivään maailmaan ja sen ilmiöihin. Kotiseutunsa ominaisuuksien, rakenteiden ja luonnonrytmien arvostaminen on paitsi yksilön kannalta eheyttävää paikkansa löytämiseksi tässä kiireisessä maailmassa, myös kulttuurillisesti rikastuttavaa liikettä. Kulttuuri, joka rapistaa materian ja hengen väliin erilaisten instituutioiden (niin taivaallisella kuin maallisellakin mandaatilla toimivien) toimesta rakennettua muuria luo kitkaa, joka synnyttää luonnollisella tavalla kestävämpää tapaa jäsentää maailmaa.

Tasapainoisen ja eheän itsen rakentaminen lähtee näiden perimmäisten periaatteiden kyseenalaistamisesta ja rikkomisesta. Kyseenalaistaminen voi ajaa toimimaan kestävällä tavalla yksilökeskeisyyden rakentuessa uudenlaisen, yhteiskunnallisesta moraalikentästä ehkä poikkeavan arvomaailman ympärille. Silloin valinnat eivät synny pakon, pelon ja välttämättömyyden, vaan halun, kunnioituksen ja aidon empatian ehdoilla. 

Alussa oli teko

Tapamme jäsentää maailmaa pohjaa järjen ääneen, mutta onko tietoinen mielemme ainoa motivoiva voima joka meitä ajaa? Onko voimistuva rationalismimme itseasiassa asettanut meidät entistä voimakkaammin psyykkisen "alamaailman" armoille?

Nykyihminen on jalostanut itselleen voimakkaan järkeen ja loogiseen ajatteluun pohjaavan tahdon, jonka avulla olemme vakuuttaneet itsellemme valloittaneemme itse luonnon. Prosessissa olemme materiaa palvoessamme vieraannuttaneet itsemme emotionaalisella tasolla paitsi luonnosta ja eläimistä, myös etäännyttäneet itsemme omasta sisäisestä luonnostamme ja aidoista tarpeistamme. 400 000 mielialalääkkeitä päivittäisistä toimista selviämiseen tarvitsevaa suomalaista ei voi olla väärässä?

Tunne oman elämän laajemmasta merkityksestä ajaa ihmistä etsimään täyttymyksen antavaa sisältöä rahan hankkimisen ja kuluttamisen ulkopuolelta. Jollekin tämä substanssi voi löytyä aktiivisuudesta ekologisissa asioissa, jollekin uskonnollisesta kontekstista. Haluan uskoa että jokaisella ihmisellä on jokin sisäinen motiivi joka palvelee tätä tarkoitusta. Empatian tunteminen on voimakas perusvietti ja olennainen osa psyykemme evoluutiota. Kyvyttömyytemme ammentaa voimaa siitä on lähinnä kulttuurillinen ongelma.

Hyvä terapeutti kohtaa potilaansa henkilökohtaisella tasolla ja laittaa itsensä peliin potilasta ymmärtääkseen siksi, että hän ymmärtää ettei tiedä kaikkea. Täysin jonkin teorian viitekehykseen tukeutuminen tarkoittaisi samaa kuin hyväksyisi, että ymmärrämme ihmisen mieltä absoluuttisen täydellisesti ja voimme asettaa kaikki sen luomat sävyt teoriamme kartalle. Tämän ajatuksen mahdollisuus ei tunnu mielekkäältä ja tehokkaimmin tulosta tuova tapa onkin kuitenkin kohdata ihminen lähtökohtaisesti puhtaan inhimillisellä tasolla, josta yhteistä ymmärrystä lähdetään rakentamaan.

Hyvän terapeutin tiedostamaa tarvetta ja rohkeutta inhimillisyyteen ja empatiaan vaatii myös oman itsensä kuunteleminen. Rohkeutta olla ottamasta asioita valmiiksi pureskeltuina, valmiiksi kirjoitettuina dogmina. Rohkeutta tehdä enemmän ja ajatella vähemmän. Ihminen on saanut voimaa mytologioistaan aikojen alusta asti. Niiden alkuperän ja merkityksen miettiminen on tässä mittakaavassa hyvin tuore ilmiö, eikä välttämättä lainkaan tarpeellista hyötyihin nähden rikkaan ja tasapainoisen elämän rakentamisessa. Se on rationaalisten kykyjemme puitteissa joskus jokatapauksessa mahdotonta.

Olemme äänekkäitä olentoja jotka kulkevat suurimman osan päivästä unessa, opittujen kaavojen ja tapojen orjina. Haluamme liittää kaiken saamamme informaation oppimaamme viitekehykseen, suorittaa loogisen analyysin ja lokeroida vastauksen perusteella tuloksen oikeaksi tai vääräksi, todeksi tai epätodeksi. Sisäistä ääntä ei osata/uskalleta arvostaa, eikä sen päivätajuntaan tuomia viestejä joko kuulla, tai niitä ei oteta vakavasti vaan oikeat ratkaisut pyritään löytämään yleisesti hyväksytystä moraalista ja ajan hengen mukaisesta tavasta arvottaa elämänsä sisältöä. Murtautuminen pois tästä ajattelutavasta voi kuitenkin avata inhimillisiä voimavaroja joita ihminen ei aiemmin ole itsessään havainnut.

Inhimillisyyden loppu

Viimeaikoina vellonut homokeskustelu ja siitä osin terve, osin epäterve keskustelu kirkon asemasta ja kristillisyydestä yleensä, tai esimerkiksi koulukiusaukseen suhtautuminen Aino Kontulan tavoin, kertovat osaltaan selvää kieltä nyky-yhteiskunnastamme ja inhimillisyyden laadusta jota sen vaikutuspiirissä vääjäämättä muotoutuu. Ilmeisesti Kontulan mielestä koulukiusaamisesta on hyväksyttyä syyttää itse kiusattua, koska hänen kokemuksensa mukaan he ovat olleet usein todella herkkiä, tai tosikoita, tai eivät muuten vain osaa ottaa kiusausta huumorilla.

Tämä kertoo paljon niistä sanomattomista säännöistä ja lainalaisuuksista joiden keskellä me ja lapsemme elävät. Herkkyys ja kosketus omaan tunne-elämäänsä koetaan heikkoudeksi ja sopeutumattomuudeksi. Sen sijaan opimme laskemaan itsellemme arvon sen mukaan, millaisia saavutuksia koemme itsellämme muiden silmissä olevan. Taloudellisen turvallisuuden saavuttaminen (ja turvallisuuden tunne yleensä), kunnioituksen saavuttaminen ja jatkuva edistyminen uralla ja työelämässä, uusimpien muotifarkkujen omistaminen ja kulttuurilliseen moraalikenttäämme sopivien tapojen ja tottumusten noudattaminen ovat asioita joiden raameissa saamme luvan todeta luovivamme onnistuneella tavalla elämässämme eteenpäin. Sisäistä kokemusta kulttuurimme ei arvosta.

On helppo yhtyä esimerkiksi Dalai Lamaan joka on sanonut, että nykyisen kulttuurisen ymmärryksen mukainen minuus on keinotekoinen, koska se perustuu ulospäin tehtävään vaikutukseen. Tällainen elämä on kuluttavaa, sillä se perustuu aina voittajaan ja häviäjään, hallitsijaan ja hallittavaan. Edes voittajana et voi pysähtyä hengittämään, sillä seuraavan kulman takana odottaa vihollinen ja voimasuhteet saattavat kääntyä.

Niin kauan kuin jäsennämme elämäämme ja sen arvoa ulkoisten mittareiden mukaan, ei ihmisen henkisen hyvinvoinnin ja yleisen inhimillisyyden lisääntymiselle ole juurikaan toivon pilkahduksia näkyvissä. Voimme kuitenkin yrittää irrotautua niistä kahleista joilla kulttuurimme rajoittaa ajatteluamme ja kokemistamme ja yrittää avata tietä itseemme, puhtaaseen, inhimilliseen ja empaattiseen, voimakkaaseen olemukseen, joka jokaisessa meissä on. Se on voima joka vie kestävällä tavalla ihmiskuuntaamme eteenpäin, sillä täydellistä ulkoista turvallisuutta ei ole mahdollista elämässä tietenkään saavuttaa.