Onnellisuuspolitiikkaa

Viimeisen puolen vuoden aikana on omassa elämässäni noussut voimakkaasti pintaan pohdintaa niistä tekijöistä, joiden pohjalta voi tuntea (tai voisi tuntea) elävänsä onnellista elämää. Mitä onnellisuus on ja mistä se muodostuu? Kuinka sellaista voi ylipäätään tavoitella?

Tällä hyvinvoinnin ja sosiaaliturvan aikakaudella kun perustarpeet tulevat varmasti aina tyydytetyksi on mahdollista keskittyä enemmän itsensä toteuttamisen tarpeisiin. Elintaso tuo yksilöllisiä mahdollisuuksia joita isovanhemmillamme ei vielä ollut, mutta voiko tämän päivän ”onnellisuuskulttuuri” alkaa sotimaan yksilöä itseään ja yhteisöä vastaan?

Joka päivä kuulemme kuinka vauhtia on kiristettävä hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden turvaamiseksi. Työuria on pidennettävä ja tehostettava. Vaatimusten kasvaessa kyydissä pysyminen tulee yhä hankalammaksi ja kelkasta kerran tipahdettuaan voi takaisin pääseminen osoittautua vaikeaksi.

Teemme ammatinvalintaan liittyviä ratkaisuja nuorella iällä, jolloin valintoja voi itsetuntemuksen sijaan ohjata mukavuudenhalu, sosiaaliset syyt tai vaikkapa vanhempien toiveet. Kiireen aikakaudella kerran tehdyt valinnat voivat alkaa tuntumaan lopullisilta ja foorumit ovatkin täynnä kirjoituksia 25-vuotiailta ihmisiltä, jotka valittavat olevansa jo liian vanhoja vaihtamaan alaa. Kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole ottaa kantaa työ- talous- ja sosiaalipolitiikkaamme vaan miettiä yksilön initiaatiota sen yhteiskunnan alaisuudessa jossa elämme.

Itsetuntemuksen kehittäminen ja halujensa todeksi eläminen ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta on helppo hairahtua omaksumaan tämän päivän ”onnellisuusmarkkinoiden” luomia mielikuvia. Johtaako tämä täydellisen onnen visio tilanteeseen jossa sen sijaan, että onnellisuus seuraisi jonkin itselle intohimoa herättävän asian tavoittelun sivutuotteena, etsitään onnellisuutta onnellisuuden vuoksi heti ja masennutaan kun sitä ei hyllytavarana löydykään? Eletään todeksi hedonismin paradoksia.

Itsepäinen henkilökohtaisen onnellisuuden tavoittelu autonomian kautta ei myöskään välttämättä palvele yksilöä parhaalla mahdollisella tavalla. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin jolla halu sopeutua ja toimia kantavana osana ympäröivää yhteisöä, jopa uhrautua sen puolesta, on kymmenien/satojen tuhansien vuosien saatossa toimivaksi todettua evoluutiota. Tästä lähtökohdasta katsottuna ulkoisesta maailmasta riippumaton itsetunto on ennemminkin itsetuntoliikkeen konstruktio kuin todellinen psykologinen ilmiö.

On myös ikävä tosiasia, että elämä ei ole aina kokonaisvaltaisesti mukavaa. Vedenpitäviä suunnitelmia ei ole ja se arki voi usein olla vähän perseestä paremmissakin piireissä. Itsensä toteuttaminen ja yhteiskunnan kantavana osana eläminen sellaisessa suhteessa, että ne tyytyväisyyden tunteen herättävät, pitäisi riittää. Kuitenkin onnellisuuden hamuamisessa sorrutaan samankaltaiseen omistamismentaliteettiin kuin materian kanssa.

Uudelleenopiskeleminen alle kolmekymppisenä on ihan ok, se nyt on selvä ja työuraakin on 30 vuotta vielä edessä, mutta mitä sitten kun mietitään vielä nelivitosenakin mikä minusta tulee isona? Tai miksi ihminen valitsee yhteiskunnan rahoilla elämisen harrastustoimintansa tueksi?

Kun yhteiskunta mahdollistaa passivoitumisen ja kyydistä tipahtamisen, sitä myös tapahtuu. Kun yhteisömme pilkkoutuvat näennäisesti yhä pienempiin yksiköihin myös yhteisöllinen ajattelu taantuu. Yhteisö ja sen voima ei kuitenkaan lakkaa olemasta kaikkien osastensa summa ja vastuu sen hyvinvoinnista kuuluu jokaiselle, jossain määrin myös henkilökohtaisten uhrausten kautta. Kuitenkin jo biologisistakin lähtökohdista katsottuna myös henkilökohtainen initiaatio voi olla voimakkaimmillaan silloin kun yksilö tuntee palvelevansa parhaalla mahdollisella tavalla paitsi itseään, myös yhteisöään.

Mahdollisuus sijoittaa energiaansa itsetutkiskeluun ja itsensä toteuttamiseen ei ole itsestäänselvyys. On siis syytä katsoa, että initiaatio kulkee eteenpäin ja aiheuttaa positiivista liikettä myös ulkoisessa maailmassa. Paikalleen ja sisäiseen turbulenssiin jumiutuminen omien halujensa kanssa on syytä huomata ja katkaista ja myös vastuunsa yhteisön jäsenenä on syytä muistaa. Tällöin kannamme osamme siitä, että tämä mahdollisuus säilyy myös seuraavalle sukupolvelle.