Vähemmän tasa-arvoa kiitos

Olen törmännyt viimeaikoina useasti tapauksiin jossa sukuopuolisen tasa-arvon nimissä on menty niin pahasti metsään, että se alkaa olemaan jo vaaraksi ympäristölle.

Tuntuu siltä, että joskus tämä tasa-arvo-ajattelu menee liian pitkälle ja johtaa luontaisen substanssin demonisointiin. Ja jos ei muuten niin tasa-arvoon vedoten vaaditaan ties mitä idioottimaisuuksia. Kovimmat telaketjufeministit tuntuvat vaativan oikeutta olla juuri niin kylmiä sikoja kuin ne kaikkein sovinistisimmat miehet. Mikään vähempi ei ilmeisesti olisi reilua...

YLE Puheella taannoin kuulemassani keskustelussa eräs nimeltä mainitsematon naisliikkeen sankari oli sitä mieltä, että vanhempainvapaata pitäisi pakottaen korvamerkitä isälle, koska vapaaehtoisenakin se ruokkii yhteiskunnallista epäkohtaa jossa äidit joutuvat kuitenkin olemaan kotona. Hienoa, että myös miesten on mahdollista olla jatkossa enemmän kotona tutustumassa uuteen lapseen mutta PÄIVÄÄ? Tuntuuko se niin ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että ehkä se esimerkiksi imettämiseen kykenevä naaras joskus vain on parempi vaihtoehto kotona, ihan sukupuoleenkin liittyvistä syistä?

Yksi ilmentymä on myös "sukupuolisensitiivinen kasvatus", jossa pyritään tietoisesti kasvattamaan lasta korostamatta tämän sukupuolta ja erityisesti siihen perinteisesti liittyviä rooleja, leikkejä, ulkoisia merkkejä tms. On helppo ymmärtää mihin tällä pyritään jos ajattelee äärimmäisiä ilmenemismuotoja: konservatiivisia sukupuolirooleja ja stereotyyppisen korostunutta sovinistista käytöstä. Hyvässä ajatuksessa huomio on kuitenkin keskitetty täysin väärään kohteeseen.

Maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat voimia jotka ilmenevät meissä kaikissa. Kumpikin polariteetti omaa tyypilliset ominaisuutensa, mutta kumpikaan ei ole itsessään hyvä tai huono, tai paha. Kumpaakin tarvitaan, mutta tasapainossa toisiinsa nähden. Sukupuolisuuden vältteleminen voi johtaa (varsinkin hiemankin väärinymmärrettynä) tielle jossa demonisoidaan jotain ihmiselle hyvin luonnollista kun huomion pitäisi olla intentiossa, eli siinä kuinka tätä luonnollista voimavaraa elämässä käytetään.

Mikseivät pojat saisi leikkiä dinosaurusleikkejä ja tytöt nukkeleikkejä jos lapsen sukupuolen tuoma psyykkinen rakenne tällä tavoin toimintaa ohjaa? Oleellista on luoda lapselle ympäristö jossa hän voi vapaasti toteuttaa itseään, ympäristö jossa on turvallista ja helppoa näyttää tunteensa ja ympäristö jossa niihin myös vastataan. Jos vanhemmat ovat yhteiskunnallisesti tiedostavia, tasapainoisia ja empaattisia, myös lapsista suurella todennäköisyydellä tulee sellaisia. Maskuliinisuus korostuu yhteiskunnassamme, miksi siitä myös herkästi tehdään itsessään tarinan vihulainen. Pidetään kuitenkin huomio intentiossa. Voimaa sen tasapainoiseen kanavoimiseen tarvitaan kummastakin polariteetista.

Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kaksinapaisesti eikä sukupuolisensitiivisen kasvatuksen periaate ainakaan vähennä taipumusta mustavalkoiseen asian jäsentämiseen, sillä siinä huomio viedään sosio-kulttuurisesta viitekehyksestä ihmisen luonnollisten ominaisuuksien arvokkuuden kyseenalaistamiseen. Ikävässä tapauksessa sensitiivisyys muuttuu neutraaliudeksi ja sitten saammekin näitä esimerkkejä joissa lapsen nimi on Ruu, hänen sukupuoltaan ei suostuta kertomaan kellekään (itselleenkään), eivätkä vanhemmatkaan kutsu itseään lapselle äidiksi ja isäksi vaan jollakin sukupuolineutraalilla nimellä. Ja sairaita ihmisiähän siitä seuraa.

Hieman vähemmän tätä tasa-arvoa minulle, kiitos. Voimme korostaa sukupuolieroja positiivisina asioina ja keskittyä siihen, että voimme valita arvomme, prioriteettimme ja kohtalomme. Tasa-arvon näkeminen jonkinlaisena mukautumisena miesten rooliin, on yhtä lailla rappeuttavaa kuin on ylipäätään elää yltiömaskuliinisessa maailmassa jossa ei ole tilaa inhimillisille arvoille.

Ehdottomuuden traditiosta

Kävimme vaimokkeen kanssa keskustelua Luterilaisesta kirkosta, taustalla homojen vihkimiseen liittyvä kysymys. Kuten mikä tahansa kulttuurillinen ilmiö, myös uskonnollinen traditio elää ja muuttuu, mutta mihin pisteeseen asti meillä on oikeus vaatia muutosta sen ulkopuolelta? Sama kysymys voidaan asettaa mihin tahansa kulttuurilliseen viitekehykseen.

Samaa sukupuolta olevien vihkimiseen liittyen voisi tietenkin ajatella ettei kyseessä ei ole kirkollinen asia ylipäätään. Meidän pitäisi siirtyä keskieurooppalaiseen malliin jossa naimisiin mennään maistraatissa ja hengellisestä rituaalista irroitetaan täysin kaikki hallinnolliset elementit. Se joka sitä kaipaa voi rituaalin järjestää erikseen sisäistä maailmaansa palvelemaan. Kirkkoa ei tässä keskustelussa edes tarvittaisi vaan kyse on lainsäädäntömme epäkohdista. Tietenkin uskonnollisen tradition moraalisesta ja eettisestä pohjasta voidaan olla montaa mieltä, mutta varsinkin sekularisoituneen ateistin tai kristityn (jolle traditio ei käytännön tasolla juurikaan merkitse kuin ehkä hyviä tapoja) pitäisi yrittää ainakin kunnioittaa ajatusta, että uskonnollinen traditio voi palvella ihmiselle jotain sellaista mitä sen ulkopuolelta ei voi ymmärtää, saatika arvostella. Luterilainen kirkko pitäisi kuitenkin irroittaa valtiosta uskonnolliseksi instituutioksi muiden joukkoon. Asiaa voi tarkastella myös hieman toisin, mihin palaan vielä.

Jos mietitään vain mahdollisia suhtautumistapoja traditioon, ja nimenomaan oman kulttuurimme sisällä, tulee ensimmäisenä mieleen kolme näkökulmaa jotka olen hihasta ravistamalla nimennyt ateistiseksi, traditionaaliseksi ja eklektiiviseksi.

Ateistinen näkökulma ei ole kosketuksessa traditioon sen metafyysisessä mielessä lainkaan ja suhtautuu siihen usein joko neutraalisti tai negatiivisesti. Negatiivisessa suhtautumisessa uskonto voidaan ajatella kärjistettynä rationaalisen ajattelun ja sen myötä kehityksen vihollisena. Uskontoon negatiivisesti suhtautuva ateistinen ajatusmaailma voi haluta sulauttaa tradition sisältämän aatemaailman hyväksymiinsä kulttuurillisiin normeihin. Siksi tämä esimerkkinä (ehkä huonona) esitetty homoliittojen vihkiminen voi olla tällaiselle henkilölle tärkeä asia, vaikkei traditio itsessään merkitsisi ihmiselle mitään. Asenne tosin johtuu varmaan suurimmalta osin kirkon nykyisestä asemasta valtion kyljessä.

Toinen ryhmä sisältää tradition sisällä elävät ihmiset. He ovat merkityksellistäneet tradition itselleen ainakin joltain osin auktoriteetinomaisesti ja nämä rakenteet mahdollistavat heille pyhän kokemuksen elämässään. Tottakai asenteita ja mielipiteitä löytyy laidasta laitaan myös tradition sisältä, mutta keskeistä on jonkinlainen olettamus, että traditiosta itselle johdetut säännöt ja vaatimukset ovat välttämättömiä ja niiden rikkominen rikkoo yhteyttä pyhän kokemiseen.

Eklektiivinen näkökulma, johon itsekin kuulun, näkee hengelliseen traditioon kuuluvat rakennelmat ja menetelmät suurelta osin vain "kognitiivisina kainalosauvoina" joiden avulla voidaan tavoitella jotain mikä on tavoittelemisenarvoiseksi yksilön omista lähtökohdista havaittu. Voin arvostaa traditiota sen pyrkimyksistä kosketukseen jonkin maallisen majamme arkisia ulottuvuuksia jalostuneemman aspektin kanssa, vaikka pitäisinkin esimerkiksi sen ympärille rakennettuja moraalikäsityksiä naurettavina. Nimillä ja palvonnan välineillä ei ole merkistystä vaan sillä mitä ne edustavat.

Näkökulmia on niin paljon kuin ihmisiäkin, mutta ehkä nämä tarjoavat hieman ulottuvuutta asian käsittelemiseen.

Ikävä kyllä tätäkään asiaa ei voi jakaa näin mustavalkoisesti, varsinkaan koko kulttuuri-identiteettiimme merkittävällä tavalla vaikuttavan luterilaisuuden kanssa. Hengellinen liike, tai mikä tahansa kulttuurillinen liike, ei ole jokin tyhjiössä oleva voima joka elää vain itsessään. Se säteilee ja on kanssakäymisessä ympäristönsä kanssa. Vaikka traditiota on voitava ymmärtää, on edellämainituista syistä helppoa ymmärtää miksi se voidaan nähdä myös uhkana, varsinkin silloin kun se on moraalikäsityksiltään voimakkaasti ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. On kuitenkin haastavaa yrittää löytää jonkinlaista ankkuroivaa pistettä, jonka kautta ulkopuolelta tehdylle arvostelulle voisi varauksetonta oikeutusta antaa. Pohjimmiltaan kaikki palaa inhimillisen kokemisen perusvoimiin, rakkauteen ja empatiaan. Moraali vaikuttaa usein kovin keinotekoiselta. Tasa-arvo on kunnioitettava itseisarvo yhteiskunnassa, mutta voimmeko vaatia itsellemme vieraan uskonnollisen tradition mukautuvan vallalla oleviin normeihin vain koska olemme eri mieltä, niin ääritapauksissa kuin luonteeltaan neutraalimmassakin asiassa? Vaikuttaako asiaan tradition asema ja koko yhteiskunnassa? Missä menee raja jolloin hengellinen traditio ylittää kriittisen rajan ja muuttuu vain politiikaksi joka on suuren vaikutusvaltansa vuoksi vapaata riistaa kaikille?

Tämä ei missään nimessä ole puolustuspuheenvuoro konservatiiviselle islamistisiivelle, vaan pyrkimys hieman kyseenalaistaa sitä itsetärkeyden muuria jonka kautta mielellämme asioita lokeroimme paremmiksi ja huonommiksi. Mitä lähempänä valtavirtaa liikumme, sitä vaikeampi kysymys on (islam vs. luterilaisuus). Olettamus omasta tietämättömyydestä on viisautta tässäkin asiassa. Se oma hengellinen traditio, tai länsimainen kulttuuri tuskin on edelleenkään se kehityksen korkein aste ja asia olisi hyvä muistaa kaikilla elämän osa-alueilla ja erityisesti kulttuurikeskustelussa.

Maahanmuuttajat tulevat usein maista, jotka ovat kulttuurillisesti huomattavasti enemmän uskonto- ja perheorientoituneita kuin sekularisoitunut länsi. Parempi elämä tarkoittaa heille parempaa perusturvaa omien elämälleen keskeisten arvojensa pohjaksi. Se ei tarkoita länsimaisen konsumerismin ja maallistuneen yhteiskunnan omaksumista ja pyhittämistä. Onnistuneen integraation tarkoitus ei ole saada arvomaailmaamme ensimmäisenkään maahanmuuttajan sydämmeen. Molemminpuoleinen kunnioitus ja ymmärrys luo sen sijaan pohjaa mahdollisuudelle jossa monikulttuurisuus kasvaa siksi rikkaudeksi joksi sitä kuullaan usein kutsuvan. Näin ihan syntyperäisten suomalaistenkin kesken.

Hyvä esimerkki aiheeseen liittyen ruotsalaisesta lähiöstä.

Aatteesta ja aatteettomuudesta

On vielä palattava hieman edelliseen kirjoitukseeni. Aatteetonta toimintaa on vaikea kuvitella olevan olemassakaan. Pohjalla lepää aina jokin ideologia joka määrittää oikean ja väärän, asioiden väliset tärkeyssuhteet ja millaisten asioiden puolesta ollaan valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia. Ihmisellä on luontainen taipumus ajatella kovin kaksinapaisesti ja ideologia on se joka tekee mustan mustaksi ja valkoisen valkoiseksi.

Aatteita on monenlaisia, mutta millainen aate koskettaa ihmistä? Mikä on se substanssi joka koskettaa ihmisenä olemisen syvimpia osia? Markkinatalous on mahdollistanut meille ennennäkemättömän hyvinvoinnin, mutta voiko talouskasvun ja mahdollisen "pragmaattisesti" sen jatkuvuuteen tähtäävän toiminnan ytimestä löytyä sitä substanssia jota haemme?

Kysyin Pekka Haavistolta keskustelutilaisuudessaan hänen mielipidettään aatepohjan tärkeydestä poliittisen päätöksenteon keskiössä. Hän kertoi rauhansovittelutehtävissä Etelä-Afrikassa tapaamansa islamistikapinallisen kertoneen etteivät he vihaa länsimaalaisia koska me olemme kristittyjä. He vihaavat meitä koska me olemme huonoja kristittyjä. Tämä on mielestäni hyvä tiivistys vaikka se vähintäänkin kyseenalaista traditiota kannattavan henkilön sanomaa onkin. Uuden sillisalaattihallituksen kasaansaaminen on varmasti ollut vaikea rasti, mutta ideologia olisi se ankkuri joka maadoittaa meidät toiminnan keskipisteeseen, siihen mitä haluamme ihmisinä sisimmältämme olla, inhimillisinä olentoina.

Inhimilliset arvot ja empatia, eriarvoisuuden väheneminen ja ekologisen kuormituksen väheneminen eivät toteudu jos emme uskalla avoimesti tunnustaa väriä. Ne eivät toteudu siksi, että ne vaativat uhrauksia. Ne eivät toteudu ilman ihmisiä jotka ovat valmiita luopumaan omastaan toisen hyväksi, valmiita tyytymään vähempään, valmiita muuttumaan, valmiita avaamaan silmänsä maailman ihmeellisyydelle. Vain inhimilliseltä pohjalta ponnistava ideologia voi luoda voimavarat tällaiselle muutokselle.

Jumala on kuollut.

Uudesta Vihreästä Langasta löytyvässä Niemeläisen kolumnissa kauhistellaan Jyrki Kataisen Pääministerin haastattelutunnin ilmoitusta, että hänen hallituksellaan ei ole yhteistä aatteellista pohjaa - Hallitus suhtautuu asioihin "pragmaattisesti" eli käytännöllisesti.

Kertooko tällainen ideologisesti kuollut keskushallinto jotain kulttuurimme tilasta? Kulttuurin ytimessä lähes kaikkina aikoina on keskeisenä elementtinä ollut uskonto,  mutta mitä länsimaisen konsumerismin ympärille rakentuneen "pragmaattisuuden" ytimestä voidaan löytää? Millaista arvoa aatteeton politiikka voi antaa moraalisille ominaisuuksille tai ainutkertaiselle yksilölle?

Aatteessa ihminen kohtaa toisen ja tuntee tulevansa osaksi yhteisöä. Tämä yhdistävä voima on nähtävissä niin hyvässä kuin pahassakin, mutta me jokainen sen jossain muodossa tarvitsemme. Tarvitsemme jotain joka merkityksellistää elämämme ja pelastaa meidät kosmiselta yksinäisyydeltä. Uskonto/Aate voi merkityksellistää yksilön elämän äärettömässä potentiaalissaan, mutta mistä ammennamme luomisvoimaamme kun jumalkuviamme ovat rationalismi, tehokkuus ja mammona?

Onneksi länsimainenkaan kulttuuri ei ole se kehityksen korkein aste. Se elää ja muovautuu kulttuurien puristuksessa. Jumalkuvamme vaihtuvat taas ja ehkä jonain päivänä tässä yhtiön kaltaisessa persoonattomassa koneistossa aletaan taas havaitsemaan yhteisön piirteitä. Siihen asti voimme inhimillisten arvojen kadotessa nyökytellä Nietzschen huomiolle: Jumala on kuollut. Me tapoimme hänet.

Tieteen metafysiikkaa

Millainen sija hengellisyydellä voi olla psykologian ideologisesti toki laajaltikin eriytyneiden suuntausten tutkimuksessa ja soveltamisessa? Mielenkiintoinen kysymys, joka on tullut vastaan opintojen aloittamisen yhteydessä. Vähemmän leimaavasti ilmaistuna: kuinka subjektiivinen kokemus sopii yhteen pääosin mitattaville prosesseille kumartavan modernin tieteen kanssa. Kysymys voidaan asettaa myös toisin päin.

Kysymys ei ole noussut pintaan IT-alalla työskennellessä, mutta sellaiset asiat kuin aidon minuuden tavoittelu, mielen sisäisen substanssin etsiminen, lepäävät alueella jonka kategorisointiin käytetty nimi on vain henkilökohtaisesta mieltymyksestä kiinni. Niitä voidaan käsitellä yhtä niin psykologisten teorioiden kuin vaikkapa esoteeristen initiaatiorakenteiden puitteissa.

Eriyttämisen tarpeen taustalla on kyse oikeastaan laajemmasta kulttuurillisesta mentaliteetista jonka mukaan hengellisen substanssin sisällyttäminen elämään pakottaa yksilön läpikäymään jonkinlaisen älyllisen uhrauksen. Uhrauksen jossa pyhän (käyttääkseni Mircea Eliaden termiä pyhän ja profaanin konsepteista) kokemuksen oikeutus lunastetaan rationalismin hylkäämisellä.

Kahtiajaon taustalla voi olla paitsi modernin luonnontieteen itselleen asettamien periaatteiden mukainen ydintehtävä maailmankaikkeuden mekanistisen luonteen selvittämisestä olettaen, että kaikki ilmiöt ovat selitettävissä matemaattisesti, myös tarkoitukseen ja arvoon liittyvien pohdintojen karsastaminen. Maailmankatsomusten pohtiminen on sysätty uskonnolle ja filosofialle, joissa myös sisäiselle kokemukselle on luvallista antaa arvoa.

Psykologia menee tieteenalana jonnekin välimaastoon sisältäen niin subjektiivista kokemusta arvostavia kuin mitattavissa olevaan tilastoitavaan aineistoonkin pohjautuvia osa-alueita. Sisäisen aidon itsen löytämisen keskeiseksi prosessiksi nostaneista psykologian uranuurtajista ehkä mielenkiintoisimpia on C. G. Jung, joka kutsui tätä läpi elämän jatkuvaa prosessia individuaatioksi. Selkeämmin modernin tieteen hyväksymissä puitteissa harjoitettua itsehavainnointia (introspektio) on moitittu erityisesti sen subjektiivisuuden vuoksi, mutta varsinkin ei-tunnustuksellisten metafyysisten traditioiden järjestelmissä on näillä prosesseilla keskeinen asema.

Pohjimmiltaan kyse on usein vain siitä millaisella nimellä jotain sisäistä prosessia on mielekästä kutsua. Subjektiivinen kokemus on kokijalleen äärimmäisen totta, matemaattisen todistuksen puuttumisesta huolimatta. Se kuinka haluamme erilaisia ilmiöitä kategorisoida, millaiset maailmankatsomukset ja metodit maailman kokemiseen ja siinä mielekkäästi elämiseen itsellemme merkityksellistämme ja mitkä suorastaan demonisoimme, on sosio-kulttuurisen liikehdinnän tulosta. Se ei rajoitu vain periaatteelliseen vastakkainasetteluun rationalismin ja metafysiikan välillä, vaan sisältää voimakkaita moraalisesti latautuneita stigmoja jotka ohjaavat tapaamme jäsentää ja kokea maailmaa myös näiden napojen välillä.

Jos on valmis kyseenalaistamaan tällaisen lokeroinnin absoluuttisuuden ja tarpeellisuuden ylipäätään, ei pyhän kokemuksen ja tieteellisen rationalismin välillä tarvitse käydä arvotaistelua. Varsinkin mustavalkoinen joko-tai -tyyppinen keskustelu johtuu useimmiten hedelmättömästä tavasta yrittää ymmärtää yksilön elämään sisältyvien metafyysisten aspektien luonnetta rationaalisen järkiperäistämisen kautta.

Kysymyksen syntymisen taustalla ei olekaan näiden alueiden yhteensopivuus henkilökohtaisella tasolla, vaan juuri edellämainitun "älyllisen uhrauksen" vaatimus. Henkilökohtaisella tasolla tällainen voi olla joko toisarvoista tai hyvin keskeistä, ihmisen persoonallisuudesta riippuen. Sosiaalisessa kanssakäymisessä sillä on kuitenkin yksilöstä riippumattomia vaikutuksia.

Tehokkaan terapiasuhteen taustalla on inhimillinen tasavertainen suhde, yhteistyösopimus asiakkaan ja terapeutin välillä (terapeuttinen allianssi). Kuitenkin tietynlaisen auktoriteetin olemassaolon on havaittu kuuluvan toimivaan terapiasuhteeseen. Asiakkaan on nähtävä terapeutti ammattimaisena alansa asiantuntijana jolle psyykensä ovia on turvallista avata. Tämä voi olla yksi syy miksi epäortodoksisten tapojen ja uskomusten julkituominen ja sitä kautta mahdollisten maineriskien luominen yhteisössä voidaan kokea vaaralliseksi, vaikka sen pitäisikin työstään erillään.

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole olemassakaan, mutta kyky demystifioida sosio-kulttuurillisia ja moraalisia rakenteita, sekä aito arvostus subjektiivisen kokemuksen todellisuuteen ja vaikutuksiin, voivat olla terapeuttisessa työssä arvokkaita ominaisuuksia, niiden tarjotessa neutraalia kasvupohjaa jolta itsehavainnointia ja mielekästä tapaa elää lähdetään rakentamaan. Metodeja heräämiseen tarjoaa niin kognitiivinen psykologia kuin metafysiikkakin ja ilman etukäteen päätettyä kategorisointia voi metodien ryhmitteleminen olla vaikeampaa kuin äidinmaidosta opittu värimaailma antaisi olettaa.

Kapitalismin alttarilla

Uusimman Vihreän Langan jutussa "Humanistit rahan asialla" Arvopaperi-lehden toimittajana työskentelevä Tommi Melender antaa aika kylmäävän kuvauksen aikamme hengestä puhuttaessa sukupolvemme älykkäimpien ja kyvykkäimpien yksilöiden halusta tehdä vain rahaa.

"Ajatus siitä, että näillä keinottelijoilla on tehokkaammat tietokoneet kuin Nasalla ja että he käyttävät koko älyllisen kapasiteettinsa siihen, että he etsivät markkinoilta hinnoitteluvirheitä, on hirveä".

Sukupolvemme älykkäimpien ihmisten määritelmästä voidaan tietenkin olla montaa mieltä mutta ajatus siitä, että kapitalistisen maailman rikkain (lue: vaikutusvaltaisin) eliitti muodostuu siten, että supertehokkaat tietokoneet haistelevat markkinoilta virheitä ja tekevät automatisoitua kauppaa, pistää miettimään mitä järkeä tässä on? Mihin todellisuuteen tällainen toiminta perustuu? Ainakin olemme valmiita uhraamaan koko olemuksemme tällä alttarilla.

Jyväskylä tekee ilmastopolitiikkaa.

"Jyväskylän valtuusto on hyväksynyt Jyväskylälle ilmasto-ohjelman kokouksessaan 22.8.2011. Ilmasto-ohjelman on tarkoitus nostaa ilmastonmutoksen torjuminen kaikkea politiikkaa läpileikkaavaksi teemaksi. Ilmasto-ohjelmassa on asetettu Jyväskylälle tavoitteeksi  leikata päästöjä 20% vuoteen 2020 vuoden 2005 tasosta." - Ote vihreän valtuustoryhmän tiedotteesta 23.8.2011.

On erinomaisen hieno asia, että tuoreella (toistamiseen) kotikaupungillani ylipäätään on ilmasto-ohjelma. Tavoite on asetettu tarpeeksi lähelle, kahdeksan vuoden päähän, ollakseen konkreettiselta tuntuva, mutta sisällöltään ohjelma herätti silti hieman kahtiajakoisia tuntemuksia.

Ohjelmassa on nostettu useaan otteeseen pinnalle ideologisen tiedottamisen ja valveutuneisuuden lisäämisen tärkeys yksittäisten kaupunkilaisten arjessa. Internet-pohjainen kimppakyytipalvelu on mielestäni loistava esimerkki jokaista konkreettisesti koskettavasta palvelusta, jossa yhdistyy mahdollisuus hyötyä taloudellisesti ekologisesta ratkaisusta, mutta myös potentiaali yhteisöllisyyden lisääntymiseen omalla asuinalueella, mikä on mittaamattoman arvokasta inhimillisen hyvinvoinnin edistäjänä. Miksi rajoittaa tätä kimppakyyteihin? Samaa periaatetta voisi laajentaa koskemaan mitä tahansa työkalujen lainausringistä lapsenhoitoon (yhteisöllisyyden tiivistyessä). 

Ohjelma sisältää paljon konkreettisiä välineitä päästöjen leikkaamiseen, mutta  hengeltään ohjelman punaisena lankana on kuitenkin usein ajatus etsiä tapoja kuluttaa tehokkaammin, kun mielestäni keskeinen ideologinen liike pitäisi olla kohti vähemmän kuluttavaa yhteiskuntaa.

Energiatehokkaan rakentamisen ennakko-ohjauksen järjestäminen on sinällään hyvä ajatus, mutta pohjimmiltaan kyse ei ole vain rakennustekniikasta vaan tarvemaailmaailmasta joka ihmisillä tänä päivänä asumisen suhteen on. Asuntomessut ovat ylimitoitettuine lukaaleineen malliesimerkki materialistisesta turhamaisuudesta ja puurakentamisen esitteleminen siellä on mielestäni hieman ulkokultaista jos siihen ei sisälly viestiä pröystäilevää ja tuhlailevaa asumistyyliä vastaan, sitoi se puu nyt materiaalina sitten hitusen hiiltä tai ei. 

Passiivirakentamiseen en ole niin paljoa perehtynyt, että uskaltaisin siihen kauheasti ottaa kantaa, mutta jos hometaloja ilmaantuu tiukasta kilpailusta ja holtittomasta rakentamisesta johtuen jatkossakin samaan tahtiin kuin Jyväskylässä nyt, en lähtisi aivan ensimmäisenä rahojani täysin tiiviin rakentamisen pitkäikäisyyden puolesta veikkaamaan.

Kaupungin ruokapalvelun lähi-, luomu-, ja sesongin mukaiseen-, sekä kasvisruokaan painottaminen oli mukavaa luettavaa, vaikka ainakin ilmasto-ohjelman puitteissa puhutaan vain epämääräisistä "pyrkimyksistä" tehdä sitä ja tätä. Olen asunut viimeisen 4 vuotta Lapua-Seinäjoki -akselilla, jossa julkinen sektori säväytti puolitoista vuotta sitten kilpailuttamalla kaikki julkisen sektorin ruokahankinnat siten, että perunaa ja marjoja tuotiin Puolasta, broileria Thaimaasta (kesken lintuinfluenssaan liittyvien tuontikieltojen. Myöskään Thaimaalaisten harrastama rutiiniluonteinen antibiootin syöttäminen linnuille ei tuntunut haittavaan) ja muuta lihaa ties mistä. Samaan aikaan Atria työllistää Seinäjoella muutaman tuhatta ihmistä ruokateollisuudessa.

Oli kyse sitten ruuasta tai mistä tahansa, julkisen sektorin kilpailutuksiin liittyvä hankintalaki määrää jäykät raamit päätöksenteolle. Kotiinpäin vetämisen estämiseksi täytyy etukäteen kyetä kirjaamaan hyvin yksiselitteisesti kilpailutuksen ratkaisua ohjaavien ominaisuuksien painotukset. Hinta on yksinkertainen mittari ja varmasti ostoista vastaavalle helppo tapa hoitaa homma kotiin ilman pelkoa markkinatuomioistuimen kanssa asioimisesta kun taas ideologisia arvoja voi kankean järjestelmän puitteissa olla hankalampi muuttaa mitattaviksi määreiksi.

Tämän valossa ja ylipäätään yhteiskunnallisen talous- ja normiohjauksen puuttuessa on yksittäisen kunnan tasapainoiltava omien ideologisten valintojensa ja vallitsevan poliittisen ja kulttuurillisen ilmapiirin välillä. Vaikeaa se varmasti on mutta ekologisen vastuunkannon toivoisi olevan kuitenkin jotain muutakin kuin viestintäosaston viherpesua, joka ammutaan alas ensimmäisenä kun aletaan katselemaan mitä sinne viivan alle excelissä jää.  

Ainakin päätöksenteon soisi olevan tarpeeksi läpinäkyvää ja avointa, jotta kansalainen näkisi minkä väriset silmälasit päässä maailmaa on katseltu kun päätöksiä on tehty. Joissakin kunnissa asian suhteen on oltu rohkeampia, kuten Kuopiossa jossa päätöksenteon yhteydessä kirjataan päätöksiin onko toiminta ilmasto-ohjelman hengen mukaista vai vastaista. Jyväskylässä ei haluttu vielä näin suurta roolia ekologiselle näkökulmalle antaa, mutta suunta on ehdottoman hyvä.


--
Edit. 13.9
Yöllisten kirjoitustuokioiden jäljiltä tekstiä jäsennetty ja asiaa hieman lisäilty kirjoituksen johdonmukaistamiseksi.