maanantai 27. kesäkuuta 2011

Tehdasasetukset vs. oikeusvaltio

Olemme luonnostamme laumasieluja, taipuvaisia sosiaalisiin hierarkioihin, taipuvaisia soveltamaan eri moraalikoodia itseemme kuin muihin, sisäänpäin lämpeäviä ja kostonhaluisia. Tämän päivän lähi-idän kunniakulttuurit ovat lähimpänä sitä kulttuuria joka on ollut vallalla suurimman osan ihmiskunnan historiassa. Niin kuin valtioiden välisessä mittakaavassa tänäänkin, on yhteisön vakaus perustunut uskottavaan pelotteeseen, koston mahdollisuuteen. Kosto on suloinen koska siihen taipuvaiset ovat jatkaneet sukuaan laupeita posken kääntämiseen taipuvaisia kanssaeläjiään useammin.

Mediasta seuraamme maailmalla tapahtuvia kansannousuja, sisällis-sotia ja julmaksi kokemaamme käyttäytymistä eri kulttuureihin kuuluvissa yhteisöissä. On luonnollista tehdä eroa meidän ja muiden välille, lokeroida käytökseltään primitiiviseltä vaikuttavat ihmiset alapuolellemme.

Psykologisesti olemme kuitenkin kehittyneet pääosin nykyiselle tasollemme kauan ennen ihmisryhmien erkanemista toisistaan, evolutiivisten vaihteluiden ollessa lähinnä rodullisia. Mikä sitten estää meitä turvautumasta oman käden oikeuteen? Mikä mahdollistaa esimerkiksi ihmisluonnon kannalta vaikeasti pureskeltavan tasa-arvo –ajattelun voimistumisen niin oman yhteisön sisällä kuin laajemminkin?

Taustalla on yhteiskuntakokeilujen joukossa yksi parhaista, institutionaalinen järjestely nimeltään oikeusvaltio. Kun koemme, että yhteiskuntamme puolustaa kunniaamme ja oikeuksiamme, ei oman käden oikeutta tarvita. Tutkimukset kertovat henkirikollisuuden vähentyneen Suomessa 1900-luvun alusta, vaikka media mielellään vastakkaista mielikuvaa mielellään yllä pitääkin. Olosuhteiden synnyttämää väkivaltaa on vähentänyt erityisesti yhteiskunnan tasa-arvoistuminen ja tilastoja pitääkin suurelta osalta yllä kuningas alkoholi, jolla on osansa suurimmassa osassa suomalaisista henkirikoksista.

Mutta mitä tapahtuu jos luottamus oikeusvaltioon katoaa? Kauanko kestää, että sivistyksen pieni pintakerros raapaistaan pois ja ihmisluonto palaa tehdas-asetuksille? Veikkaan ettei kovin kauaa. 

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Onnellisuuspolitiikkaa

Viimeisen puolen vuoden aikana on omassa elämässäni noussut voimakkaasti pintaan pohdintaa niistä tekijöistä, joiden pohjalta voi tuntea (tai voisi tuntea) elävänsä onnellista elämää. Mitä onnellisuus on ja mistä se muodostuu? Kuinka sellaista voi ylipäätään tavoitella?

Tällä hyvinvoinnin ja sosiaaliturvan aikakaudella kun perustarpeet tulevat varmasti aina tyydytetyksi on mahdollista keskittyä enemmän itsensä toteuttamisen tarpeisiin. Elintaso tuo yksilöllisiä mahdollisuuksia joita isovanhemmillamme ei vielä ollut, mutta voiko tämän päivän ”onnellisuuskulttuuri” alkaa sotimaan yksilöä itseään ja yhteisöä vastaan?

Joka päivä kuulemme kuinka vauhtia on kiristettävä hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden turvaamiseksi. Työuria on pidennettävä ja tehostettava. Vaatimusten kasvaessa kyydissä pysyminen tulee yhä hankalammaksi ja kelkasta kerran tipahdettuaan voi takaisin pääseminen osoittautua vaikeaksi.

Teemme ammatinvalintaan liittyviä ratkaisuja nuorella iällä, jolloin valintoja voi itsetuntemuksen sijaan ohjata mukavuudenhalu, sosiaaliset syyt tai vaikkapa vanhempien toiveet. Kiireen aikakaudella kerran tehdyt valinnat voivat alkaa tuntumaan lopullisilta ja foorumit ovatkin täynnä kirjoituksia 25-vuotiailta ihmisiltä, jotka valittavat olevansa jo liian vanhoja vaihtamaan alaa. Kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole ottaa kantaa työ- talous- ja sosiaalipolitiikkaamme vaan miettiä yksilön initiaatiota sen yhteiskunnan alaisuudessa jossa elämme.

Itsetuntemuksen kehittäminen ja halujensa todeksi eläminen ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta on helppo hairahtua omaksumaan tämän päivän ”onnellisuusmarkkinoiden” luomia mielikuvia. Johtaako tämä täydellisen onnen visio tilanteeseen jossa sen sijaan, että onnellisuus seuraisi jonkin itselle intohimoa herättävän asian tavoittelun sivutuotteena, etsitään onnellisuutta onnellisuuden vuoksi heti ja masennutaan kun sitä ei hyllytavarana löydykään? Eletään todeksi hedonismin paradoksia.

Itsepäinen henkilökohtaisen onnellisuuden tavoittelu autonomian kautta ei myöskään välttämättä palvele yksilöä parhaalla mahdollisella tavalla. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin jolla halu sopeutua ja toimia kantavana osana ympäröivää yhteisöä, jopa uhrautua sen puolesta, on kymmenien/satojen tuhansien vuosien saatossa toimivaksi todettua evoluutiota. Tästä lähtökohdasta katsottuna ulkoisesta maailmasta riippumaton itsetunto on ennemminkin itsetuntoliikkeen konstruktio kuin todellinen psykologinen ilmiö.

On myös ikävä tosiasia, että elämä ei ole aina kokonaisvaltaisesti mukavaa. Vedenpitäviä suunnitelmia ei ole ja se arki voi usein olla vähän perseestä paremmissakin piireissä. Itsensä toteuttaminen ja yhteiskunnan kantavana osana eläminen sellaisessa suhteessa, että ne tyytyväisyyden tunteen herättävät, pitäisi riittää. Kuitenkin onnellisuuden hamuamisessa sorrutaan samankaltaiseen omistamismentaliteettiin kuin materian kanssa.

Uudelleenopiskeleminen alle kolmekymppisenä on ihan ok, se nyt on selvä ja työuraakin on 30 vuotta vielä edessä, mutta mitä sitten kun mietitään vielä nelivitosenakin mikä minusta tulee isona? Tai miksi ihminen valitsee yhteiskunnan rahoilla elämisen harrastustoimintansa tueksi?

Kun yhteiskunta mahdollistaa passivoitumisen ja kyydistä tipahtamisen, sitä myös tapahtuu. Kun yhteisömme pilkkoutuvat näennäisesti yhä pienempiin yksiköihin myös yhteisöllinen ajattelu taantuu. Yhteisö ja sen voima ei kuitenkaan lakkaa olemasta kaikkien osastensa summa ja vastuu sen hyvinvoinnista kuuluu jokaiselle, jossain määrin myös henkilökohtaisten uhrausten kautta. Kuitenkin jo biologisistakin lähtökohdista katsottuna myös henkilökohtainen initiaatio voi olla voimakkaimmillaan silloin kun yksilö tuntee palvelevansa parhaalla mahdollisella tavalla paitsi itseään, myös yhteisöään.

Mahdollisuus sijoittaa energiaansa itsetutkiskeluun ja itsensä toteuttamiseen ei ole itsestäänselvyys. On siis syytä katsoa, että initiaatio kulkee eteenpäin ja aiheuttaa positiivista liikettä myös ulkoisessa maailmassa. Paikalleen ja sisäiseen turbulenssiin jumiutuminen omien halujensa kanssa on syytä huomata ja katkaista ja myös vastuunsa yhteisön jäsenenä on syytä muistaa. Tällöin kannamme osamme siitä, että tämä mahdollisuus säilyy myös seuraavalle sukupolvelle.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Maahanmuuttopolitiikan problematiikkaa

Maahanmuuttokysymyksistä ei näytä tulleen näiden vaalien aikaan keskeistä aihetta, mutta henkilökohtaisesti asia on askarruttanut hieman enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Helsingin Sanomien vaalikone väitti minua Perussuomalaiseksi. Loukkaannuin.

Onko maahanmuuttopolitiikka liian löyhää (kuten olen lähtökohtaisesti taipuvainen ajattelemaan) ja pitäisikö maahanmuuttoa ylipäätään rajoittaa nykyisestä?

Maahanmuuttoon suhtautuminen on pohjimmiltaan ideologinen asia. Moraalimittarin raja-arvoina toimivat toisessa päässä kaikkien ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ja solidaarisuus, toisessa taloudellisen hyödyn tavoittelu. Yleisesti hoettu teesi kuuluu ”Tervetuloa vain tekemään töitä”, mutta missä loppuu humaanius ja ”herrarotu” – ajattelu alkaa?

Vuosi sitten julkaistun (perustuu vuoden 2008 tilastoihin) tilaston mukaan Suomalaisia paremmin työllistyvät suhteellisesti kansalaisuuden mukaan mm. Kenialaiset, Nigerialaiset, Ghanalaiset ja Romanialaiset. Sudanin, Somalian, Irakin, Afganistanin ja Myanmarin kansalaisten työttömyysaste sen sijaan oli yli viisikymmentä prosenttia. Jälkimmäisen ryhmän kansalaiset ovat kiintiöpakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien tilastojen kärkipäässä. Kiintiötilastot täällä. Turvapaikanhakijoiden TOP 2010: Irak 575, Somalia 571, Bulgaria 485, Venäjä 436 ja Afganistan 265.

Mittasuhteita hahmottaakseni muistutan myös, että vaikka olen tietoisesti listannut tähän kansalaisuuksia jotka syystä tai toisesta (ihon väriin ja uskontoon liittyvät ennakkoluulot?) herättävät eniten keskustelua, on suomessa niiden 11 500 somalin lisäksi mm. 50 000 venäläistä, 26 000 virolaista, 30 000 ruotsalaista jne.

Vaihtelua siis kuitenkin on ja pitäisikö maahanmuuttopolitiikan sitten suuntautua entistä tarkempaan valikointiin, ns. rusinoiden poimimiseen pullasta? Vapaata liikkuvuutta EU:n sisällä emme voi rajoittaa kuin eroamalla EU:sta, mutta muuhun maahanmuuttoon liittyviin asioihin pystymme vaikuttamaan halutessamme paljonkin.

Helppoa olisi lähteä vain kärjistäen tälle ”tervetuloa tekemään töitä” -linjalle ja ottaa maahan vain pakolaisia, jotka olisivat itse asiassa jo valmiiksi lähes suomalaisia ja kulttuuriimme täysin mukautuneita. Räsäsen mielestä saisivat olla kristittyjäkin. Turvaisimme talouskasvumme kaikkein tehokkaimmin ja hieman kun lisäisimme vielä geeneihin perustuvia vaatimuksia niin itse Hitlerkin olisi tyytyväinen. Ei kuitenkaan aivan sellaisenaan oman moraalini raameihin mahdu.

Ensisijainen ongelma eivät ole tietyistä maista/kulttuureista tulevat ihmiset, vaan haluttomuutemme satsata tarpeeksi heidän integroimiseensa yhteiskuntaamme. Vihreillä on erinomaisia ehdotuksia kotouttamisen kehittämiseksi, kuten maahanmuuttajien velvoittaminen kotouttamisohjelmiin (kielikurssit jne.) sosiaalietuuksien saamisen ehtona. Kotouttamisen onnistumisen seurantaan on oltava mittarit ja kunnissa virkoja tukemista ja seurantaa tekemään. 

Maahanmuuttajat tippuvat yleisimmin alimpiin sosiaaliluokkiin ja siksi myös rakenteelliset tekijät kuten rakentaminen näyttelevät tärkeää osaa onnistuneessa kotouttamisessa. Jos halvat vuokra-asunnot ja kovan rahan asunnot tehdään aina vastakkaisille puolille kylää, niin mihinkähän ne maahanmuuttajat ja alimmat sosiaaliluokat keskittyvät? . Suomen kansainvälisin lähiö on Varissuo Turussa, jossa asukkaista noin 33 % on vieraskielisiä. Ruotsissa on kyliä joissa jopa 90% väestöstä on ulkomaalaistaustaisia.

Kun kotouttamispuoleen satsaaminen otetaan tosissaan, olemme taas alkuperäisen kysymyksen äärellä: onko hyväksyttävää poimia vain rusinat pullasta? Tilastojen ja kotouttamisen onnistumiseen kehitettyjen mittareiden avulla on helppo rajata mistä maista tulevat kansalaiset työllistyvät parhaiten ja huonoiten. Valikoiminen johtaa herkästi taas karsastamaamme ”herrarotu” – ajatteluun, mutta ehkä tähänkin olisi mahdollista löytää jokin kaunis keskitie, joka palvelisi parhaiten taloustilannettamme ja työvoimatarpeitamme, muttei täysin jalojen humaanien aatteidemme kustannuksella?

Jos maahanmuuton aiheuttamat kustannukset ja tulot (sosiaalimenot vs. verotulot) toimisivat jonkinlaisena mittarina, voisimme esimerkiksi säännöstellä maahanmuuton valikointiperusteita sen mukaan kuinka tehokkaasti kotouttamisessa onnistumme. Jos viivan alla näkyy plussaa (tai mitä tahansa olemme määrittäneet raja-arvoksi) voidaan maahanmuuttopolitiikkaa löysätä. Jos taas kustannukset ylittävät kipurajan, käymme läpi kotouttamisprosessin ja puutumme ongelmakohtiin ja tiukennamme valintaa väliaikaisesti maihin, joista tulevat ihmiset tilastollisesti kotoutuvat sen hetkiselle osaamisellamme parhaiten. Samalla perusteella voisimme puuttua myös esimerkiksi perheenyhdistämishakemuksiin, joiden määrä yksin Somaliasta on kasvanut räjähdysmäisesti. 

Humaaneja tai emme, niin yhteiskuntamme ikävä kyllä pyörii vielä jatkuvaan talouskasvuun perustuvan järjestelmän päällä ja sille tuntuu olevan ominaista toimia hieman kuten rumpali Wolfin ensimmäisillä levytyksillä. Soitetaan hieman nopeammin kuin taidot riittävät. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset eivät voi olla vain talouspolitiikkamme nappuloita, mutta taloutemme ja yhteiskuntamme täytyy olla terve, että kykenemme humanitääristä työtä tekemään myös huomenna.

Kotouttamisen kehittämisen tulee olla aina huolenaihe numero yksi, mutta oikeuttaako tarkoitus joskus keinot?

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Uskosta, Uskonnosta ja Politiikasta

Vaalien alla on toistuvana kiistakapulana ollut uskonnon ja politiikan sotkeutuminen. Liberaalit syyttävät Kristillisdemokraatteja kristillisestä traditiosta tulkittujen moraalikäsitysten sotkemisesta yhteiskuntapolitiikkaan ja toisinpäin. Asmo maanselkä kirjoiti mietteitä tästä blogissaan tänään.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoitellut, on hyvä ymmärtää uskon ja uskonnon välillä mahdollisesti olevat erot. Uskon voisi lokeroida määrittelemään ihmisen henkilökohtaista suhdetta hengellisyyteen hänelle sopivan tradition puitteissa, kun taas uskonto kuvastaa voimakkaammin kollektiivisia ominaisuuksia kulttuuristamme ja tavoistamme. Nämä tietenkin vaikuttavat yleensä voimakkaasti myös ensin mainittuun. Mistä sitten närästys uskon asioiden sotkemisesta yhteiskuntapolitiikkaan ja kuinka uskon sitten pitäisi syntyä, elää ja manisfestoitua ihmisen elämässä?

Minulle hengellisyys on jotain jonka tavoitteena on kasvaa yksilönä elämään mahdollisimman rikasta ja täydellisesti omaa olemustani ja arvomaailmaani kuvastavaa elämää. Se mitä yksilön aito sisäinen olemus on, on kuitenkin jotain joka voi olla syvällä opittujen skeemojen, ulkopuolelta kulttuurista tulevien vaikutteiden ja sosiaalisessa ympäristössä luotujen odotusten ja olettamusten luomien toimintamallien takana. Itsetuntemuksen kehittäminen on hyvin olennaista tämän prosessin jatkumisen kannalta.

Itsetuntemuksen kehittyminen ei kuitenkaan tapahdu vain kirkossa tai rituaalikammiossa mietiskelemällä, vaan myös toiminnalla ulkoisessa maailmassa, jokapäiväisessä elämässä. Toimimalla sen mukaan mitä oma intuitio ja halut sanovat. En puhu nyt pikkumaisista hetkellisistä materialistisista haluista uuden elektronisen leikkikalun tai seksin saamiseksi, vaan halusta joka kumpuaa siitä kuka syvimmiltäsi olet ja kuinka se olemus parhaalla mahdollisella tavalla kuvastuu myös ulkoiseen olemukseesi. Tähän voi tottakai liittyä oleellisesti myös mainittuun seksuaalisuuteen liittyvät tekijät, mutta on kuitenkin syytä tiedostaa ero jonkin asian haluamisen ja joksikin tulemisen halun välillä.

Tällainen toiminta voi olla mitä vain iltalukion, tai psykologian opintojen aloittamisesta avoimessa yliopistossa ekologisiin asioihin paneutumiseen ja niissä vaikuttamiseen, esimerkiksi oman ruokavalionsa muuttamiseen tai luonnonsuojelusäätiöön, tai vaikka poliittiseen puolueeseen liittymiseen.

Niin, miksi sitten uskon asioiden sotkeminen politiikkaan on niin paha asia? Eihän se oikeastaan välttämättä olekaan. Jokainen politiikassa toimiva ihminen haluaa (toivottavasti) ajaa asioita jotka kuvastavat hänen omaa arvomaailmaansa. Näin pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.

Harmi että emme elä täydellisessä maailmassa ja suurin osa ihmisistä elää unessa ulkoisten vaikuttimien riepoteltavana, usein yksipuoliseen informaatioon tukeutuen ja haluttomana synnyttämään henkilökohtaista kitkaa, jonka avulla itsetuntemus ja tietoisuus itsessä ja ympäristössä tapahtuvista asioista voisi kasvaa.

Demokratiaan myös kuuluu, että jokainen ihminen saa sanottavansa sanoa. Myös tyhmät ihmiset ja ne jotka ovat väärässä.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Uskonnollisuudesta ja mystiikasta

Jatkuvasta maallistumisesta huolissaan oleva Luterilainen kirkko on miettinyt kuinka uskontoa voitaisiin saada konkreettisemmin ihmisten elämään kiinni. Ratkaisua on lähdetty etsimään kristillisen mystiikan perinteistä.

Uskonnollisesta valtavirrastamme on tullut hengellisesti hampaaton instituutio, joka tarjoaa ne ”perinteiset” toiminnot kuten häät, hautajaiset ja pari muuta kirkkokäyntiä vuodessa. Hengellistä elämäänsä suuremmin jäsentämättä elävä ihminen voi näiden pohjalta elää elämänsä onnellisena ja turvassa pahalta. Sukupolvien takaa kumpuava kirkon masinoima illuusio taisteluareenasta hyvän ja pahan voimien välillä vaikuttaa meissä kaikissa ja vaikkemme tietoisesti koe olevamme kristilliseen dogmatiikkaan sidoksissa, on siihen liittyvä voimakas moraalinen vastakkainasettelu vaikeasti pois järkeiltävissä. Olemmehan kuitenkin lapsesta pitäen siihen kasvaneet (suurin osa meistä ainakin). Siitä kirkon edelleenkin yllättävän suuri jäsenmäärä osaltaan varmaan johtuu. Otetaan ikään kuin varman päälle.

Tällaisen uskonnollisuuden tuoma hyöty on tietenkin jokaisen henkilökohtaisesti kokema asia, mutta sielullisiin kehitysmahdollisuuksiinsa kunnianhimoisemmin suhtautuva voi nähdä tässä rappeutumisen. Oma lähipiirini koostuu osittain myös voimakkaasti kristilliseen arvomaailmaan nojaavista henkilöistä ja vaikka omien mielipiteideni taustalta kumpuaa varmasti pääosin negatiivinen suhtautuminen yleisimpiin maassamme ilmeneviin kristillisiin suuntauksiin ( ehkei aina ansaittu tai järkiperäisesti perusteltu ), huomaan tämän saman hengellisen rapautumisen vastenmielisenä kokemisen myös kristillisissä piireissä.

Tieteellisen ajattelun ja erityisesti lääketieteen kehittymisen seurauksena uskonnolliselle maailmankuvalle jää yhä vähemmän tilaa ihmisen elämässä. Samoin yhteisöjen hajoaminen pieniin perheyksiköihin on muuttanut tapaamme jäsentää elämää. Esimerkiksi Suomalaisten suhtautumista kuolemaan viimeisen muutaman sadan vuoden aikana tutkittaessa (esim. Juha Pentikäinen: Suomalaisen lähtö) voidaan nähdä kuinka myös sosiaalisten rakenteiden muuttuminen on keskeisesti vaikuttanut hengellisen perinteen rooliin yhteiskunnassamme. Kuolevan sukupolven eläminen kiinteänä osana yhteisöä johti luonnollisesti kuoleman ja sen jälkeisen tilan käsittelemiseen kulttuurillisena osana tapoja ja ihmisten arvomaailmaa. Arvostettuna yhteisön jäsenenä elänyt vanhushan saattoi aiheuttaa kuolemallaan joskus voimakkaitakin muutoksia sosiaalisissa rakenteissa. Vainajan tahto saattoi myös elää ja vaikuttaa voimakkaasti yhteisön toiminnassa myös kuoleman jälkeen ja sen kunnioittamisella koettiin olevan suuria vaikutuksia vainajan kuolemanjälkeiseen tilaan ja suhtautumiseen eläviin.

Nykyään kuolema on ulkoistettu yhteiskunnastamme vanhainkoteihin ja sairaaloihin, eikä lääketieteen ja taloudellisen hyvinvoinnin aikakaudella kuolemaa juuri muualla tarvitse nähdä. Kun ikääntyvällä polvella ei välttämättä koeta olevan myöskään arvokasta osaa yhteisössämme, ei kuolemaan ja ruumiillisen elämämme taakse liittyvien kysymysten miettiminen tule juurikaan vastaan jokapäiväisessä elämässä.

Kuolema on tietenkin vain yksi uskonnolliselle tematiikalle keskeinen osa elämää, mutta kun uskonto ei ole osa jokapäiväistä elämäämme, taantuu se tyhjiksi satunnaisiksi toistoiksi ja lopulta kuihtuu pois turhana painolastina. Mutta mitä uskonnollisuus oikeastaan edes on?

Uskonnollisuus (sellaisena kuin minä sen koen mielekkäänä) on hengellinen teko, joka muodostuu yksilön henkilökohtaisesta suhteesta jumalaan (laita jumalan tilalle valitsemasi nimi). Hengellinen teko tästä lähtökohdasta ei ole ajallemme tyypillistä laumakäyttäytymistä vaan itsekuria ja – kriittisyyttä vaativaa elämän mittaista työtä, joka rakentuu itsetutkiskelun ja kokemuksellisuuden ympärille. Oman totuuden löytämiselle, jonka moraaliset ja eettiset arvot eivät ole sidoksissa tapakulttuuriimme tai 2000 vuotta vanhojen kirjojen tulkintoihin 

Esimerkiksi Hindulaisen Tantrismin harjoittaminen pohjautuu, ei niinkään uskon oppiin, vaan toimintaan ja harjoituksiin. Niin fyysisiin kuin mentaalisiin. Kristillisen mystiikan tutustuttaminen massoille tarjoaa ainakin potentiaalisen mahdollisuuden siihen, että tapaluterilaisuuden rinnalle tulee uusi aktiivisempi liike, jonka kantavana voimana on kääntyminen sisäänpäin ja sisäisen kokemuksen saaminen. Positiivisesta asiasta siis lienee kyse ja ainakin hyvin mielenkiintoisesta kannanotosta kirkon suunnalta.

Lopuksi Gandhia mukaillen: Ei minulla ole mitään jumalaanne vastaan. Se on kristityt joista en pidä.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Miehisiä mietteitä synnytyksestä ja luonnollisesta lapsuudesta

Muutama päivä takaperin YLE näytti dokumentin liittyen Tammisaaren luonnonmukaisiin synnytystapoihin erikoistuneen synnytysosaston lopettamisesta viime kesänä. Tapahtuma oli taas yksi surullinen esimerkki siitä kuinka taloudellisten intressien rinnalla ei inhimillisillä arvoilla ole sijaa.

Synnyttäminen on evoluution hienovaraisen valinnan seurauksena kehittynyt tapahtuma, jonka jokainen osa valmistautumisesta itse synnytykseen, lapsen vastaanottamiseen ja yhteisen elämän aloittamiseen vaikuttaa suuresti lapsen JA äidin kehittymiseen niin emotionaalisesti kuin fysiologisestikin.

Tammisaaressa tehty pitkä työ luonnonmukaisen synnytyksen ja imetyksen tukijana tehtiin tyhjäksi vetoamalla pelkoihin. Vetoaminen HUSin tarjoamiin tehohoitomahdollisuuksiin ääritapauksissa, tilastomatematiikka ja kuoleman pelko, maalataan suurilla kirjaimilla seinälle. Samalla sanotaan hyvästit viherpiipertäjien typerälle ajatukselle, että tässä suvunjatkamiseen liittyvässä operaatiossa voisi olla kysymys jostain kauniista tapahtumasta, johon sisältyy muutakin kuin käyrä monitorilla. 

Synnytysten laitosmainen hoitaminen suurissa yksiköissä varmasti vähentää lapsikuolemia niissä harvoissa poikkeustapahtumissa, mutta kuinka paljon se tekee hallaa lapsen elämälle jo ensimmäisten hetkien aikana. Henkilökunnan määrä ei kasva synnyttäjien mukana, henkilökohtaisen suhteen muodostuminen avustajan ja synnyttäjän välillä tulee entistäkin vaikeammaksi ja seurannan vähyys pakottaa medikalisoimaan synnytyksen kulkua mahdollisimman pitkälle jo varmuuden vuoksi.

Lääkeaineet estävät kehon normaalia hormoonitoimintaa toimimasta evoluution tarkoin valitsemalla tavalla ja kiire pois salista ei jätä mahdollisuutta tutustua lapseen rauhassa ja keskittyä ensi-imetykseen, joka on jatkon maidontuotannon kannalta hyvin oleellista. Sitten ihmetellään miksi länsimaisilla naisilla on ongelmia imetyksen kanssa. 

Kuvaan tulevat korvikkeet, jotka ovat nimensä mukaisesti vain korviketta tilanteessa, jossa äidinmaitoa ei ole syystä tai toisesta saatavilla. Kuitenkin korvike mielletään vanhemman elämää helpottavaksi ruoka-aineeksi, joka myös ensisijaisena vaihtoehtona äidinmaidon sijaan on ihan hyväksyttävä vaihtoehto lapsen ruuaksi. Ja vaikka imetys sujuisikin hyvin, aletaan neuvolassa paheksua imettämistä viimeistään vuoden kohdalla.

WHO:n kansainvälinen suositus imetykselle on 2 vuotta. Kulttuurissamme tätä pidetään kuitenkin outona ja imetystä tunnutaan ajavan alas ammatti-ihmisten toimesta neuvoloissa niin aktiivisesti ilman mitään todellista lapsen kehitystä tukevaa syytä, että pakko ihmetellä mistä tämä johtuu. Kun lisäksi seksuaalisesti vääristynyt kulttuurimme kokee imettämisen julkisesti jotenkin paheksuttavana, on imetyksen jatkaminen sen hyödyt tiedostavallekin usein vaikeaa. Mitään terveydellistä perustetta tälle kehitykselle ei ole. Kyse on kulttuurillisesta tekijästä joka on vastoin kaikkea mikä edesauttaisi lapsen terveyttä, sekä lapsen ja vanhemman vuorovaikutussuhteen optimaalista muodostumista. Taustalla on halu saada naiset nopeasti takaisin töihin BKT:tä kasvattamaan, elintarviketeollisuuden tukeminen, lääketeollisuuden lobbaus?

Spinaalipuudutuksessa ja korvikkeiden kanssa ei synny automaattisesti huonoja ihmisiä, tietenkään, mutta medikalisoituneempaan ja epäluonnollisempaan suuntaan tapahtuva kehitys synnyttämiseen liittyen on yksi surullinen kappale tarinaa jonka sääntöjä ja lainalaisuuksia seuraten elämme ja toimimme, usein täysin päinvastaisin seurauksin kuin kuvittelemme.

Mikä on se syy miksi kulttuurissamme on onnistuttu kääntämään maailman luonnollisin tapahtuma joksikin niin vieraaksi, vaaralliseksi ja luonnosta irralliseksi? Pelkäämme kipua ja elämän epävarmuutta niin kovasti, että kulutamme itsemme loppuun sitä läpi elämämme vältellessämme. Toisaalta voisimme vain avata silmämme ja korvamme ja katsoa hieman ahdasmielistä tapakulttuuriamme syvemmältä ja päättää itse kuinka näemme ja koemme.

Tietoa on kyllä saatavilla ja päätös mielekkäästä tavasta toimia kannattaa jättää itselle, ei neuvolan tädille.

www.imetys.fi
www.kiintymysvanhemmuus.fi
Tiina Kaitaniemi: Luonnollinen Lapsuus

Kirjoittaja on elämänmenoamme ihmettelevä tuore isä.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Materian ja hengen markkinoilla

Teknologia ja sen mukana kasvanut materialistinen hyvinvointi, sekä sitä taitavasti ja päämäärätietoisesti ajava markkinakoneisto, yhdistettynä joidenkin monoteististen uskomusjärjestelmien asemaan äidinmaidosta saatuna ”maailmankarttana” on luonut yhtälön, joka on ajanut ihmisen sairaaksi ja ympäristöstään erilliseksi yksiköksi.

Monoteistiselle maailmankuvalle keskeistä on ajatus siitä, että jumala on maailmasta erillinen entiteetti. Materialistisesta maailmasta erillisenä se johtaa ajatukseen, että luonto kaikkine rikkauksineen on jotain jolla ei ole sielua tai henkeä, josta syntyy omistaja-omistus -suhde luonnon ja myös erilliseksi uskotun ihmisen välille. Monoteististen järjestelmien ja ekologisten ongelmien välille ei tietenkään voi vetää suoraan yhtäläisyysmerkkiä, mutta lähtökohdat tarjoavat ajatusmallin, joka jalostamattomana johtaa helposti tietämättömyyteen ja välinpitämättömyyteen. Taloudellisen hyvinvoinnin myötä luonnon kiertokulku vuodenaikojen osalta vaikuttaa yhä vähemmän elämäämme, koska se Israelilainen appelsiini saadaan jokatapauksessa aterialle päivittäin. Tämä osaltaan eristää ihmistä ympäristöstään.

Mikä tahansa ihmisen hyvinvointia mittaava tutkimus kertoo että perustarpeiden täytyttyä raha ei tuo sisältöä elämään, vaan sitä luovat mm. sosiaaliset suhteet ja kestävää kehitystä tukevat harrastukset, kuten kiireetön nauttiminen elämästä ja ympäristöstä. Kuitenkin näiden asioiden myöntäminen ja emotionaalisten arvojen tunnustaminen ja tavoittelu tuntuvat asialta johon ei uskalleta täydellä sydämellä lähteä. Syitä on varmaan useita. Perusturvan tavoittelu ylipäätään, jonka kanssa tämän päivän pieni ydinperhe on usein aika yksin ja joka on yhteiskunnassamme saanut käsitteenä täysin ylimitoitetut mittasuhteet, on tehokkaasti omaksuttu talutusnuora. Taustalla voi olla myös kulutuskulttuurimme ja kristillisen maailmankuvamme luoma pohja, joka on leikannut ihmisen irti henkisestä perimästään, jolloin meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hukuttautua valheellisen hyvinvoinnin maailmaan, jota myydään meille halvan viihteen, kertakäyttömaterian ja turhamaisuuden markkinoilla.

Ekologisilla kriiseillä ja tilastofaktoilla pelottelemisella ei ole vaikutusta niin kauan kuin ihmisellä ei ole tasavertaiseen kunnioitukseen pohjautuvaa suhdetta ympäröivään maailmaan ja sen ilmiöihin. Kotiseutunsa ominaisuuksien, rakenteiden ja luonnonrytmien arvostaminen on paitsi yksilön kannalta eheyttävää paikkansa löytämiseksi tässä kiireisessä maailmassa, myös kulttuurillisesti rikastuttavaa liikettä. Kulttuuri, joka rapistaa materian ja hengen väliin erilaisten instituutioiden (niin taivaallisella kuin maallisellakin mandaatilla toimivien) toimesta rakennettua muuria luo kitkaa, joka synnyttää luonnollisella tavalla kestävämpää tapaa jäsentää maailmaa.

Tasapainoisen ja eheän itsen rakentaminen lähtee näiden perimmäisten periaatteiden kyseenalaistamisesta ja rikkomisesta. Kyseenalaistaminen voi ajaa toimimaan kestävällä tavalla yksilökeskeisyyden rakentuessa uudenlaisen, yhteiskunnallisesta moraalikentästä ehkä poikkeavan arvomaailman ympärille. Silloin valinnat eivät synny pakon, pelon ja välttämättömyyden, vaan halun, kunnioituksen ja aidon empatian ehdoilla.