Kapitalismin alttarilla

Uusimman Vihreän Langan jutussa "Humanistit rahan asialla" Arvopaperi-lehden toimittajana työskentelevä Tommi Melender antaa aika kylmäävän kuvauksen aikamme hengestä puhuttaessa sukupolvemme älykkäimpien ja kyvykkäimpien yksilöiden halusta tehdä vain rahaa.

"Ajatus siitä, että näillä keinottelijoilla on tehokkaammat tietokoneet kuin Nasalla ja että he käyttävät koko älyllisen kapasiteettinsa siihen, että he etsivät markkinoilta hinnoitteluvirheitä, on hirveä".

Sukupolvemme älykkäimpien ihmisten määritelmästä voidaan tietenkin olla montaa mieltä mutta ajatus siitä, että kapitalistisen maailman rikkain (lue: vaikutusvaltaisin) eliitti muodostuu siten, että supertehokkaat tietokoneet haistelevat markkinoilta virheitä ja tekevät automatisoitua kauppaa, pistää miettimään mitä järkeä tässä on? Mihin todellisuuteen tällainen toiminta perustuu? Ainakin olemme valmiita uhraamaan koko olemuksemme tällä alttarilla.

Jyväskylä tekee ilmastopolitiikkaa.

"Jyväskylän valtuusto on hyväksynyt Jyväskylälle ilmasto-ohjelman kokouksessaan 22.8.2011. Ilmasto-ohjelman on tarkoitus nostaa ilmastonmutoksen torjuminen kaikkea politiikkaa läpileikkaavaksi teemaksi. Ilmasto-ohjelmassa on asetettu Jyväskylälle tavoitteeksi  leikata päästöjä 20% vuoteen 2020 vuoden 2005 tasosta." - Ote vihreän valtuustoryhmän tiedotteesta 23.8.2011.

On erinomaisen hieno asia, että tuoreella (toistamiseen) kotikaupungillani ylipäätään on ilmasto-ohjelma. Tavoite on asetettu tarpeeksi lähelle, kahdeksan vuoden päähän, ollakseen konkreettiselta tuntuva, mutta sisällöltään ohjelma herätti silti hieman kahtiajakoisia tuntemuksia.

Ohjelmassa on nostettu useaan otteeseen pinnalle ideologisen tiedottamisen ja valveutuneisuuden lisäämisen tärkeys yksittäisten kaupunkilaisten arjessa. Internet-pohjainen kimppakyytipalvelu on mielestäni loistava esimerkki jokaista konkreettisesti koskettavasta palvelusta, jossa yhdistyy mahdollisuus hyötyä taloudellisesti ekologisesta ratkaisusta, mutta myös potentiaali yhteisöllisyyden lisääntymiseen omalla asuinalueella, mikä on mittaamattoman arvokasta inhimillisen hyvinvoinnin edistäjänä. Miksi rajoittaa tätä kimppakyyteihin? Samaa periaatetta voisi laajentaa koskemaan mitä tahansa työkalujen lainausringistä lapsenhoitoon (yhteisöllisyyden tiivistyessä). 

Ohjelma sisältää paljon konkreettisiä välineitä päästöjen leikkaamiseen, mutta  hengeltään ohjelman punaisena lankana on kuitenkin usein ajatus etsiä tapoja kuluttaa tehokkaammin, kun mielestäni keskeinen ideologinen liike pitäisi olla kohti vähemmän kuluttavaa yhteiskuntaa.

Energiatehokkaan rakentamisen ennakko-ohjauksen järjestäminen on sinällään hyvä ajatus, mutta pohjimmiltaan kyse ei ole vain rakennustekniikasta vaan tarvemaailmaailmasta joka ihmisillä tänä päivänä asumisen suhteen on. Asuntomessut ovat ylimitoitettuine lukaaleineen malliesimerkki materialistisesta turhamaisuudesta ja puurakentamisen esitteleminen siellä on mielestäni hieman ulkokultaista jos siihen ei sisälly viestiä pröystäilevää ja tuhlailevaa asumistyyliä vastaan, sitoi se puu nyt materiaalina sitten hitusen hiiltä tai ei. 

Passiivirakentamiseen en ole niin paljoa perehtynyt, että uskaltaisin siihen kauheasti ottaa kantaa, mutta jos hometaloja ilmaantuu tiukasta kilpailusta ja holtittomasta rakentamisesta johtuen jatkossakin samaan tahtiin kuin Jyväskylässä nyt, en lähtisi aivan ensimmäisenä rahojani täysin tiiviin rakentamisen pitkäikäisyyden puolesta veikkaamaan.

Kaupungin ruokapalvelun lähi-, luomu-, ja sesongin mukaiseen-, sekä kasvisruokaan painottaminen oli mukavaa luettavaa, vaikka ainakin ilmasto-ohjelman puitteissa puhutaan vain epämääräisistä "pyrkimyksistä" tehdä sitä ja tätä. Olen asunut viimeisen 4 vuotta Lapua-Seinäjoki -akselilla, jossa julkinen sektori säväytti puolitoista vuotta sitten kilpailuttamalla kaikki julkisen sektorin ruokahankinnat siten, että perunaa ja marjoja tuotiin Puolasta, broileria Thaimaasta (kesken lintuinfluenssaan liittyvien tuontikieltojen. Myöskään Thaimaalaisten harrastama rutiiniluonteinen antibiootin syöttäminen linnuille ei tuntunut haittavaan) ja muuta lihaa ties mistä. Samaan aikaan Atria työllistää Seinäjoella muutaman tuhatta ihmistä ruokateollisuudessa.

Oli kyse sitten ruuasta tai mistä tahansa, julkisen sektorin kilpailutuksiin liittyvä hankintalaki määrää jäykät raamit päätöksenteolle. Kotiinpäin vetämisen estämiseksi täytyy etukäteen kyetä kirjaamaan hyvin yksiselitteisesti kilpailutuksen ratkaisua ohjaavien ominaisuuksien painotukset. Hinta on yksinkertainen mittari ja varmasti ostoista vastaavalle helppo tapa hoitaa homma kotiin ilman pelkoa markkinatuomioistuimen kanssa asioimisesta kun taas ideologisia arvoja voi kankean järjestelmän puitteissa olla hankalampi muuttaa mitattaviksi määreiksi.

Tämän valossa ja ylipäätään yhteiskunnallisen talous- ja normiohjauksen puuttuessa on yksittäisen kunnan tasapainoiltava omien ideologisten valintojensa ja vallitsevan poliittisen ja kulttuurillisen ilmapiirin välillä. Vaikeaa se varmasti on mutta ekologisen vastuunkannon toivoisi olevan kuitenkin jotain muutakin kuin viestintäosaston viherpesua, joka ammutaan alas ensimmäisenä kun aletaan katselemaan mitä sinne viivan alle excelissä jää.  

Ainakin päätöksenteon soisi olevan tarpeeksi läpinäkyvää ja avointa, jotta kansalainen näkisi minkä väriset silmälasit päässä maailmaa on katseltu kun päätöksiä on tehty. Joissakin kunnissa asian suhteen on oltu rohkeampia, kuten Kuopiossa jossa päätöksenteon yhteydessä kirjataan päätöksiin onko toiminta ilmasto-ohjelman hengen mukaista vai vastaista. Jyväskylässä ei haluttu vielä näin suurta roolia ekologiselle näkökulmalle antaa, mutta suunta on ehdottoman hyvä.


--
Edit. 13.9
Yöllisten kirjoitustuokioiden jäljiltä tekstiä jäsennetty ja asiaa hieman lisäilty kirjoituksen johdonmukaistamiseksi.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja

Kirjoitus on jatkopohdintaa aikaisempaan maahanmuuttoon liittyvään kirjoitukseeni, jonka taustana oli problematiikka hyvän tarkoituksen ja keinojen välillä.

Mitä suuremmalla auktoriteetilla johonkin ideologiaan suhtaudutaan, sitä fanaattisemmaksi tulevat sen tunnustajat ja sitä armottomampia he ovat tehdessään aatteentunnossaan kansastaan ja koko maailmasta onnellisempaa paikkaa elää. Tämä ei koske vain uskonnollisia traditioita vaan mitä tahansa rakennelmia joilla ME erotetaan HEISTÄ. Kommunismi, kapitalismi, katolilaisuus... Onko isänmaallisuus sen kummempi rakennelma kuin nämä muutkaan? Onko tämä kollektiivinen itserakkaus, jota kansallistunnoksikin kutsutaan, vain yksi tarpeeton opittu skeema, vaikkakin evolutiivisesti luontainen, jonka pohjalta syntyy hyvien ihmisten huono maailma? 

Niin tai näin, rajoilla on joka tapauksessa tapana siirtyä, yhteisöillä yhdistyä ja moraalilla elää. Vai mitä mieltä olisi 50 vuotta sitten elänyt yhdysvaltalainen jos hänelle kerrottaisiin mistä kaikista epidermiksen kerroksista vuonna 2011 valkoista taloa hallitsevalta mieheltä löytyy melanosyyttejä?

Ihmiset kaikkialla maailmassa koostuvat pääpiirteittäin varmaan samoista aineksista kuin mekin. Olemme vanhempia, poikia ja tyttäriä, jollain tasolla inhimillistä hyvää hyväksyviä ja pahaa paheksuvia. Kuitenkin: ”Helvetti on täynnä hyvää tahtoa ja hyviä toiveita”.

Keinoja ei voi pyhittää päämäärällä. Emme voi haaveilla ajasta, jolloin kaikki tekevät kuten me hyväksi ja oikeaksi koemme. Ainoa todellinen ja mahdollinen muutos on se, joka tapahtuu meissä itsessämme tässä ja nyt. Todellinen päämäärä elää ainostaan nykyisessä toiminnassamme.

Ihmisoikeuksien suhteellisuudesta

Yksilön oikeudet tuntuvat olevan päivän polttava aihe ja sananvapauden varjolla oikeutetaan monenlaisen materiaalin julkituontia, yhteiskunta-/maahanmuuttokritiikistä paskan syöntiin. Oikeuksiin puuttuminen rikkoo välittömästi voimasanoista suurinta – ihmisoikeuksia. Jos ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa, milloin tahansa ja miten tahansa, niin kauan kuin se on vain lain silmissä ”sallittua”, johtaako se jossain vaiheessa tilaan jossa yhteisö sairastuu?

Ihmiset ovat keskimäärin kiinnostuneempia oikeuksistaan kuin velvollisuuksistaan, joiden usein ajatellaan vähenevän materialistisen hyvinvoinnin lisääntyessä. Länsimaissa ihmisoikeuksien tarkoituksena koetaan olevan hyvin individualistisen maailmankuvan turvaaminen, yksilön jalustalle nostaminen. Periaatteessa näin pitää ollakin.

Utopistiset yhteiskuntakokeilut kuten kommunismi perustuvat ajatukselle, että yksilöt ovat vain pieniä rattaita suuressa koneistossa ja kun yhteiskunta rakennetaan alusta loppuun vallassa olevan elimen ideaalia kuvastamaan, pitäisi koneessa olevan yksilön mukautua tähän ideaaliin ja toimia oman hyvinvointinsakin kustannuksella tämän suuremman kollektiivin hyödyksi. Kuten historia ja nykypäivänkin maailmanpolitiikka osoittaa, tällainen kone ei toimi ainakaan ilman rautaista ylläpitoa.

Yhteiskunta voi hyvin vain kun yksilöt kunnioittavat lakeja, eivät pakosta vaan henkilökohtaisen moraalitajunsa ohjaamina. Yhteiskunnan perusarvojen taas tulisi pohjautua sellaisiin lainalaisuuksiin, jotka toteutuvat kulttuurista ja elämänmuodosta riippumatta. Kaikki olennot tavoittelevat hyvinvointia ja kaikilla olennoilla on sama oikeus se myös saavuttaa. Kaikki haluavat vapautua kurjuudesta.

Ihmisoikeuksia ei voi tarkastella sinällään, nostamatta rinnalle kysymystä ihmisen vastuusta. Vastuuntunto syntyy ihmisen kypsyydestä, ei rajoittavista laista. individualismia ei tule vastustaa vaan sisäisen kasvun mahdollistavia arvoja ja periaatteita tulee ylläpitää ja ravita.

Yksilön ja yhteisön etujen ja oikeuksien pohtiminen voi tällöin saada hieman monisyisempia värejä.

Tehdasasetukset vs. oikeusvaltio

Olemme luonnostamme laumasieluja, taipuvaisia sosiaalisiin hierarkioihin, taipuvaisia soveltamaan eri moraalikoodia itseemme kuin muihin, sisäänpäin lämpeäviä ja kostonhaluisia. Tämän päivän lähi-idän kunniakulttuurit ovat lähimpänä sitä kulttuuria joka on ollut vallalla suurimman osan ihmiskunnan historiassa. Niin kuin valtioiden välisessä mittakaavassa tänäänkin, on yhteisön vakaus perustunut uskottavaan pelotteeseen, koston mahdollisuuteen. Kosto on suloinen koska siihen taipuvaiset ovat jatkaneet sukuaan laupeita posken kääntämiseen taipuvaisia kanssaeläjiään useammin.

Mediasta seuraamme maailmalla tapahtuvia kansannousuja, sisällis-sotia ja julmaksi kokemaamme käyttäytymistä eri kulttuureihin kuuluvissa yhteisöissä. On luonnollista tehdä eroa meidän ja muiden välille, lokeroida käytökseltään primitiiviseltä vaikuttavat ihmiset alapuolellemme.

Psykologisesti olemme kuitenkin kehittyneet pääosin nykyiselle tasollemme kauan ennen ihmisryhmien erkanemista toisistaan, evolutiivisten vaihteluiden ollessa lähinnä rodullisia. Mikä sitten estää meitä turvautumasta oman käden oikeuteen? Mikä mahdollistaa esimerkiksi ihmisluonnon kannalta vaikeasti pureskeltavan tasa-arvo –ajattelun voimistumisen niin oman yhteisön sisällä kuin laajemminkin?

Taustalla on yhteiskuntakokeilujen joukossa yksi parhaista, institutionaalinen järjestely nimeltään oikeusvaltio. Kun koemme, että yhteiskuntamme puolustaa kunniaamme ja oikeuksiamme, ei oman käden oikeutta tarvita. Tutkimukset kertovat henkirikollisuuden vähentyneen Suomessa 1900-luvun alusta, vaikka media mielellään vastakkaista mielikuvaa mielellään yllä pitääkin. Olosuhteiden synnyttämää väkivaltaa on vähentänyt erityisesti yhteiskunnan tasa-arvoistuminen ja tilastoja pitääkin suurelta osalta yllä kuningas alkoholi, jolla on osansa suurimmassa osassa suomalaisista henkirikoksista.

Mutta mitä tapahtuu jos luottamus oikeusvaltioon katoaa? Kauanko kestää, että sivistyksen pieni pintakerros raapaistaan pois ja ihmisluonto palaa tehdas-asetuksille? Veikkaan ettei kovin kauaa. 

Onnellisuuspolitiikkaa

Viimeisen puolen vuoden aikana on omassa elämässäni noussut voimakkaasti pintaan pohdintaa niistä tekijöistä, joiden pohjalta voi tuntea (tai voisi tuntea) elävänsä onnellista elämää. Mitä onnellisuus on ja mistä se muodostuu? Kuinka sellaista voi ylipäätään tavoitella?

Tällä hyvinvoinnin ja sosiaaliturvan aikakaudella kun perustarpeet tulevat varmasti aina tyydytetyksi on mahdollista keskittyä enemmän itsensä toteuttamisen tarpeisiin. Elintaso tuo yksilöllisiä mahdollisuuksia joita isovanhemmillamme ei vielä ollut, mutta voiko tämän päivän ”onnellisuuskulttuuri” alkaa sotimaan yksilöä itseään ja yhteisöä vastaan?

Joka päivä kuulemme kuinka vauhtia on kiristettävä hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden turvaamiseksi. Työuria on pidennettävä ja tehostettava. Vaatimusten kasvaessa kyydissä pysyminen tulee yhä hankalammaksi ja kelkasta kerran tipahdettuaan voi takaisin pääseminen osoittautua vaikeaksi.

Teemme ammatinvalintaan liittyviä ratkaisuja nuorella iällä, jolloin valintoja voi itsetuntemuksen sijaan ohjata mukavuudenhalu, sosiaaliset syyt tai vaikkapa vanhempien toiveet. Kiireen aikakaudella kerran tehdyt valinnat voivat alkaa tuntumaan lopullisilta ja foorumit ovatkin täynnä kirjoituksia 25-vuotiailta ihmisiltä, jotka valittavat olevansa jo liian vanhoja vaihtamaan alaa. Kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole ottaa kantaa työ- talous- ja sosiaalipolitiikkaamme vaan miettiä yksilön initiaatiota sen yhteiskunnan alaisuudessa jossa elämme.

Itsetuntemuksen kehittäminen ja halujensa todeksi eläminen ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta on helppo hairahtua omaksumaan tämän päivän ”onnellisuusmarkkinoiden” luomia mielikuvia. Johtaako tämä täydellisen onnen visio tilanteeseen jossa sen sijaan, että onnellisuus seuraisi jonkin itselle intohimoa herättävän asian tavoittelun sivutuotteena, etsitään onnellisuutta onnellisuuden vuoksi heti ja masennutaan kun sitä ei hyllytavarana löydykään? Eletään todeksi hedonismin paradoksia.

Itsepäinen henkilökohtaisen onnellisuuden tavoittelu autonomian kautta ei myöskään välttämättä palvele yksilöä parhaalla mahdollisella tavalla. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin jolla halu sopeutua ja toimia kantavana osana ympäröivää yhteisöä, jopa uhrautua sen puolesta, on kymmenien/satojen tuhansien vuosien saatossa toimivaksi todettua evoluutiota. Tästä lähtökohdasta katsottuna ulkoisesta maailmasta riippumaton itsetunto on ennemminkin itsetuntoliikkeen konstruktio kuin todellinen psykologinen ilmiö.

On myös ikävä tosiasia, että elämä ei ole aina kokonaisvaltaisesti mukavaa. Vedenpitäviä suunnitelmia ei ole ja se arki voi usein olla vähän perseestä paremmissakin piireissä. Itsensä toteuttaminen ja yhteiskunnan kantavana osana eläminen sellaisessa suhteessa, että ne tyytyväisyyden tunteen herättävät, pitäisi riittää. Kuitenkin onnellisuuden hamuamisessa sorrutaan samankaltaiseen omistamismentaliteettiin kuin materian kanssa.

Uudelleenopiskeleminen alle kolmekymppisenä on ihan ok, se nyt on selvä ja työuraakin on 30 vuotta vielä edessä, mutta mitä sitten kun mietitään vielä nelivitosenakin mikä minusta tulee isona? Tai miksi ihminen valitsee yhteiskunnan rahoilla elämisen harrastustoimintansa tueksi?

Kun yhteiskunta mahdollistaa passivoitumisen ja kyydistä tipahtamisen, sitä myös tapahtuu. Kun yhteisömme pilkkoutuvat näennäisesti yhä pienempiin yksiköihin myös yhteisöllinen ajattelu taantuu. Yhteisö ja sen voima ei kuitenkaan lakkaa olemasta kaikkien osastensa summa ja vastuu sen hyvinvoinnista kuuluu jokaiselle, jossain määrin myös henkilökohtaisten uhrausten kautta. Kuitenkin jo biologisistakin lähtökohdista katsottuna myös henkilökohtainen initiaatio voi olla voimakkaimmillaan silloin kun yksilö tuntee palvelevansa parhaalla mahdollisella tavalla paitsi itseään, myös yhteisöään.

Mahdollisuus sijoittaa energiaansa itsetutkiskeluun ja itsensä toteuttamiseen ei ole itsestäänselvyys. On siis syytä katsoa, että initiaatio kulkee eteenpäin ja aiheuttaa positiivista liikettä myös ulkoisessa maailmassa. Paikalleen ja sisäiseen turbulenssiin jumiutuminen omien halujensa kanssa on syytä huomata ja katkaista ja myös vastuunsa yhteisön jäsenenä on syytä muistaa. Tällöin kannamme osamme siitä, että tämä mahdollisuus säilyy myös seuraavalle sukupolvelle.

Maahanmuuttopolitiikan problematiikkaa

Maahanmuuttokysymyksistä ei näytä tulleen näiden vaalien aikaan keskeistä aihetta, mutta henkilökohtaisesti asia on askarruttanut hieman enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Helsingin Sanomien vaalikone väitti minua Perussuomalaiseksi. Loukkaannuin.

Onko maahanmuuttopolitiikka liian löyhää (kuten olen lähtökohtaisesti taipuvainen ajattelemaan) ja pitäisikö maahanmuuttoa ylipäätään rajoittaa nykyisestä?

Maahanmuuttoon suhtautuminen on pohjimmiltaan ideologinen asia. Moraalimittarin raja-arvoina toimivat toisessa päässä kaikkien ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ja solidaarisuus, toisessa taloudellisen hyödyn tavoittelu. Yleisesti hoettu teesi kuuluu ”Tervetuloa vain tekemään töitä”, mutta missä loppuu humaanius ja ”herrarotu” – ajattelu alkaa?

Vuosi sitten julkaistun (perustuu vuoden 2008 tilastoihin) tilaston mukaan Suomalaisia paremmin työllistyvät suhteellisesti kansalaisuuden mukaan mm. Kenialaiset, Nigerialaiset, Ghanalaiset ja Romanialaiset. Sudanin, Somalian, Irakin, Afganistanin ja Myanmarin kansalaisten työttömyysaste sen sijaan oli yli viisikymmentä prosenttia. Jälkimmäisen ryhmän kansalaiset ovat kiintiöpakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien tilastojen kärkipäässä. Kiintiötilastot täällä. Turvapaikanhakijoiden TOP 2010: Irak 575, Somalia 571, Bulgaria 485, Venäjä 436 ja Afganistan 265.

Mittasuhteita hahmottaakseni muistutan myös, että vaikka olen tietoisesti listannut tähän kansalaisuuksia jotka syystä tai toisesta (ihon väriin ja uskontoon liittyvät ennakkoluulot?) herättävät eniten keskustelua, on suomessa niiden 11 500 somalin lisäksi mm. 50 000 venäläistä, 26 000 virolaista, 30 000 ruotsalaista jne.

Vaihtelua siis kuitenkin on ja pitäisikö maahanmuuttopolitiikan sitten suuntautua entistä tarkempaan valikointiin, ns. rusinoiden poimimiseen pullasta? Vapaata liikkuvuutta EU:n sisällä emme voi rajoittaa kuin eroamalla EU:sta, mutta muuhun maahanmuuttoon liittyviin asioihin pystymme vaikuttamaan halutessamme paljonkin.

Helppoa olisi lähteä vain kärjistäen tälle ”tervetuloa tekemään töitä” -linjalle ja ottaa maahan vain pakolaisia, jotka olisivat itse asiassa jo valmiiksi lähes suomalaisia ja kulttuuriimme täysin mukautuneita. Räsäsen mielestä saisivat olla kristittyjäkin. Turvaisimme talouskasvumme kaikkein tehokkaimmin ja hieman kun lisäisimme vielä geeneihin perustuvia vaatimuksia niin itse Hitlerkin olisi tyytyväinen. Ei kuitenkaan aivan sellaisenaan oman moraalini raameihin mahdu.

Ensisijainen ongelma eivät ole tietyistä maista/kulttuureista tulevat ihmiset, vaan haluttomuutemme satsata tarpeeksi heidän integroimiseensa yhteiskuntaamme. Vihreillä on erinomaisia ehdotuksia kotouttamisen kehittämiseksi, kuten maahanmuuttajien velvoittaminen kotouttamisohjelmiin (kielikurssit jne.) sosiaalietuuksien saamisen ehtona. Kotouttamisen onnistumisen seurantaan on oltava mittarit ja kunnissa virkoja tukemista ja seurantaa tekemään. 

Maahanmuuttajat tippuvat yleisimmin alimpiin sosiaaliluokkiin ja siksi myös rakenteelliset tekijät kuten rakentaminen näyttelevät tärkeää osaa onnistuneessa kotouttamisessa. Jos halvat vuokra-asunnot ja kovan rahan asunnot tehdään aina vastakkaisille puolille kylää, niin mihinkähän ne maahanmuuttajat ja alimmat sosiaaliluokat keskittyvät? . Suomen kansainvälisin lähiö on Varissuo Turussa, jossa asukkaista noin 33 % on vieraskielisiä. Ruotsissa on kyliä joissa jopa 90% väestöstä on ulkomaalaistaustaisia.

Kun kotouttamispuoleen satsaaminen otetaan tosissaan, olemme taas alkuperäisen kysymyksen äärellä: onko hyväksyttävää poimia vain rusinat pullasta? Tilastojen ja kotouttamisen onnistumiseen kehitettyjen mittareiden avulla on helppo rajata mistä maista tulevat kansalaiset työllistyvät parhaiten ja huonoiten. Valikoiminen johtaa herkästi taas karsastamaamme ”herrarotu” – ajatteluun, mutta ehkä tähänkin olisi mahdollista löytää jokin kaunis keskitie, joka palvelisi parhaiten taloustilannettamme ja työvoimatarpeitamme, muttei täysin jalojen humaanien aatteidemme kustannuksella?

Jos maahanmuuton aiheuttamat kustannukset ja tulot (sosiaalimenot vs. verotulot) toimisivat jonkinlaisena mittarina, voisimme esimerkiksi säännöstellä maahanmuuton valikointiperusteita sen mukaan kuinka tehokkaasti kotouttamisessa onnistumme. Jos viivan alla näkyy plussaa (tai mitä tahansa olemme määrittäneet raja-arvoksi) voidaan maahanmuuttopolitiikkaa löysätä. Jos taas kustannukset ylittävät kipurajan, käymme läpi kotouttamisprosessin ja puutumme ongelmakohtiin ja tiukennamme valintaa väliaikaisesti maihin, joista tulevat ihmiset tilastollisesti kotoutuvat sen hetkiselle osaamisellamme parhaiten. Samalla perusteella voisimme puuttua myös esimerkiksi perheenyhdistämishakemuksiin, joiden määrä yksin Somaliasta on kasvanut räjähdysmäisesti. 

Humaaneja tai emme, niin yhteiskuntamme ikävä kyllä pyörii vielä jatkuvaan talouskasvuun perustuvan järjestelmän päällä ja sille tuntuu olevan ominaista toimia hieman kuten rumpali Wolfin ensimmäisillä levytyksillä. Soitetaan hieman nopeammin kuin taidot riittävät. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset eivät voi olla vain talouspolitiikkamme nappuloita, mutta taloutemme ja yhteiskuntamme täytyy olla terve, että kykenemme humanitääristä työtä tekemään myös huomenna.

Kotouttamisen kehittämisen tulee olla aina huolenaihe numero yksi, mutta oikeuttaako tarkoitus joskus keinot?