Maahanmuuttopolitiikan problematiikkaa

Maahanmuuttokysymyksistä ei näytä tulleen näiden vaalien aikaan keskeistä aihetta, mutta henkilökohtaisesti asia on askarruttanut hieman enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Helsingin Sanomien vaalikone väitti minua Perussuomalaiseksi. Loukkaannuin.

Onko maahanmuuttopolitiikka liian löyhää (kuten olen lähtökohtaisesti taipuvainen ajattelemaan) ja pitäisikö maahanmuuttoa ylipäätään rajoittaa nykyisestä?

Maahanmuuttoon suhtautuminen on pohjimmiltaan ideologinen asia. Moraalimittarin raja-arvoina toimivat toisessa päässä kaikkien ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ja solidaarisuus, toisessa taloudellisen hyödyn tavoittelu. Yleisesti hoettu teesi kuuluu ”Tervetuloa vain tekemään töitä”, mutta missä loppuu humaanius ja ”herrarotu” – ajattelu alkaa?

Vuosi sitten julkaistun (perustuu vuoden 2008 tilastoihin) tilaston mukaan Suomalaisia paremmin työllistyvät suhteellisesti kansalaisuuden mukaan mm. Kenialaiset, Nigerialaiset, Ghanalaiset ja Romanialaiset. Sudanin, Somalian, Irakin, Afganistanin ja Myanmarin kansalaisten työttömyysaste sen sijaan oli yli viisikymmentä prosenttia. Jälkimmäisen ryhmän kansalaiset ovat kiintiöpakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien tilastojen kärkipäässä. Kiintiötilastot täällä. Turvapaikanhakijoiden TOP 2010: Irak 575, Somalia 571, Bulgaria 485, Venäjä 436 ja Afganistan 265.

Mittasuhteita hahmottaakseni muistutan myös, että vaikka olen tietoisesti listannut tähän kansalaisuuksia jotka syystä tai toisesta (ihon väriin ja uskontoon liittyvät ennakkoluulot?) herättävät eniten keskustelua, on suomessa niiden 11 500 somalin lisäksi mm. 50 000 venäläistä, 26 000 virolaista, 30 000 ruotsalaista jne.

Vaihtelua siis kuitenkin on ja pitäisikö maahanmuuttopolitiikan sitten suuntautua entistä tarkempaan valikointiin, ns. rusinoiden poimimiseen pullasta? Vapaata liikkuvuutta EU:n sisällä emme voi rajoittaa kuin eroamalla EU:sta, mutta muuhun maahanmuuttoon liittyviin asioihin pystymme vaikuttamaan halutessamme paljonkin.

Helppoa olisi lähteä vain kärjistäen tälle ”tervetuloa tekemään töitä” -linjalle ja ottaa maahan vain pakolaisia, jotka olisivat itse asiassa jo valmiiksi lähes suomalaisia ja kulttuuriimme täysin mukautuneita. Räsäsen mielestä saisivat olla kristittyjäkin. Turvaisimme talouskasvumme kaikkein tehokkaimmin ja hieman kun lisäisimme vielä geeneihin perustuvia vaatimuksia niin itse Hitlerkin olisi tyytyväinen. Ei kuitenkaan aivan sellaisenaan oman moraalini raameihin mahdu.

Ensisijainen ongelma eivät ole tietyistä maista/kulttuureista tulevat ihmiset, vaan haluttomuutemme satsata tarpeeksi heidän integroimiseensa yhteiskuntaamme. Vihreillä on erinomaisia ehdotuksia kotouttamisen kehittämiseksi, kuten maahanmuuttajien velvoittaminen kotouttamisohjelmiin (kielikurssit jne.) sosiaalietuuksien saamisen ehtona. Kotouttamisen onnistumisen seurantaan on oltava mittarit ja kunnissa virkoja tukemista ja seurantaa tekemään. 

Maahanmuuttajat tippuvat yleisimmin alimpiin sosiaaliluokkiin ja siksi myös rakenteelliset tekijät kuten rakentaminen näyttelevät tärkeää osaa onnistuneessa kotouttamisessa. Jos halvat vuokra-asunnot ja kovan rahan asunnot tehdään aina vastakkaisille puolille kylää, niin mihinkähän ne maahanmuuttajat ja alimmat sosiaaliluokat keskittyvät? . Suomen kansainvälisin lähiö on Varissuo Turussa, jossa asukkaista noin 33 % on vieraskielisiä. Ruotsissa on kyliä joissa jopa 90% väestöstä on ulkomaalaistaustaisia.

Kun kotouttamispuoleen satsaaminen otetaan tosissaan, olemme taas alkuperäisen kysymyksen äärellä: onko hyväksyttävää poimia vain rusinat pullasta? Tilastojen ja kotouttamisen onnistumiseen kehitettyjen mittareiden avulla on helppo rajata mistä maista tulevat kansalaiset työllistyvät parhaiten ja huonoiten. Valikoiminen johtaa herkästi taas karsastamaamme ”herrarotu” – ajatteluun, mutta ehkä tähänkin olisi mahdollista löytää jokin kaunis keskitie, joka palvelisi parhaiten taloustilannettamme ja työvoimatarpeitamme, muttei täysin jalojen humaanien aatteidemme kustannuksella?

Jos maahanmuuton aiheuttamat kustannukset ja tulot (sosiaalimenot vs. verotulot) toimisivat jonkinlaisena mittarina, voisimme esimerkiksi säännöstellä maahanmuuton valikointiperusteita sen mukaan kuinka tehokkaasti kotouttamisessa onnistumme. Jos viivan alla näkyy plussaa (tai mitä tahansa olemme määrittäneet raja-arvoksi) voidaan maahanmuuttopolitiikkaa löysätä. Jos taas kustannukset ylittävät kipurajan, käymme läpi kotouttamisprosessin ja puutumme ongelmakohtiin ja tiukennamme valintaa väliaikaisesti maihin, joista tulevat ihmiset tilastollisesti kotoutuvat sen hetkiselle osaamisellamme parhaiten. Samalla perusteella voisimme puuttua myös esimerkiksi perheenyhdistämishakemuksiin, joiden määrä yksin Somaliasta on kasvanut räjähdysmäisesti. 

Humaaneja tai emme, niin yhteiskuntamme ikävä kyllä pyörii vielä jatkuvaan talouskasvuun perustuvan järjestelmän päällä ja sille tuntuu olevan ominaista toimia hieman kuten rumpali Wolfin ensimmäisillä levytyksillä. Soitetaan hieman nopeammin kuin taidot riittävät. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset eivät voi olla vain talouspolitiikkamme nappuloita, mutta taloutemme ja yhteiskuntamme täytyy olla terve, että kykenemme humanitääristä työtä tekemään myös huomenna.

Kotouttamisen kehittämisen tulee olla aina huolenaihe numero yksi, mutta oikeuttaako tarkoitus joskus keinot?